Lapsuudenhistoriaa-sivuston tarkoituksena on tarjota tietoa, aineistoja ja näkökulmia menneeseen lapsuuteen ja tuoda esille myös lapsuuden historian tekijöitä – kirjailijoista dokumentaristeihin ja tutkijoista taiteilijoihin. Seuraavassa haastattelussa Karoliina Suoniemi kertoo työstään lapsille suunnattujen historia-aiheisten tietokirjojen parissa.
Karoliina on Tampereella asuva tietokirjailija ja opettaja, joka on työskennellyt myös museo-opetuksen ja sanataiteen kentillä. Lapsille suunnatuissa tietokirjoissaan hän on käsitellyt muun muassa siirtolaisuutta, historiallisten prinssien ja prinsessojen elämää, työläisperheiden elämää sekä sota-ajan kokemuksia.
Haastattelussa Karoliina jakaa ajatuksiaan siitä, miten hän lähestyy lapsille kirjoittamista ja mitä haasteita ja oivalluksia hän on tietokirjailijan matkallaan kohdannut.
Kertoisitko Karoliina aluksi siitä, mikä alkujaan inspiroi sinua kirjoittamaan historia-aiheisia tietokirjoja lapsille?
Kaikki alkoi siitä, että oma esikoiseni kiinnostui joskus alakouluikäisenä Venäjän viimeisen tsaariperheen kohtaloista, erityisesti häntä kiinnosti se, miten Romanovin perheen lapset elämäänsä elivät. Yritin etsiä hänelle aiheesta kirjaa, enkä löytänyt lapsille sopivaa, joten päätin kirjoittaa sen itse. Tarjosin ideaa kustantajalle, aluksi selkokirjana, mutta lopulta päädyimme tekemään yleistajuisen koko perheen tietokirjan historian ja nykypäivänkin todellisista prinsseistä ja prinsessoista ja heidän elämästään, nimeltään Ihan oikeat prinsessat ja prinssit (Avain 2018). Sen jälkeen kirjoja tässä sarjassa onkin ilmestynyt jo neljä kirjaa lisää: Ihan oikeat viikinkiajan lapset (Avain 2019), Tehdaskaupungin lapset (Avain 2020), Ameriikan lapset: suomalaisten elämää Amerikassa (Avain 2021) ja Paperinarukengät: Lapset sota-ajan Suomessa (Avain 2023).
Olen koulutukseltani folkloristi ja ammatiltani psykologian, katsomusaineiden ja historian opettaja ja aiemmin olen tehnyt työuraa myös museo-opetuksen ja sanataidekasvatuksen saralla sekä lastenkulttuurin kehittämisohjelmassa läänintaiteilijana. Olen aina tehnyt töitä nimenomaan lasten ja nuorten ja toisaalta paljon menneisyyden ilmiöiden ja kertomusten parissa. Taustaani vasten tuntui siksi luontevalle kirjoittaa juuri nuorille lukijoille. Ja myös koska nimenomaan lapsuuden ja perheiden historia on aina ollut sydäntäni erityisen lähellä, tuntui tärkeälle kirjoittaa juuri siitä näkökulmasta.
Ensimmäisen kirjan jälkeisissä kirjoissani on ollut myös jonkinlainen takaa-ajatus kertoa omille lapsilleni oman suvun menneisyydestä, vaikka kirjat eivät mitään sukututkimuskirjoja olekaan. Oman sukuni juuret teollistumisen ajan Tampereella, viikinkiajan ”menomestassa” Vesilahdella tai isovaarini seikkailu Amerikan siirtolaisena ovat olleet osa inspiraatiotani. Olen halunnut kertoa ja kuvailla jälkikasvulleni sitä, minkälaista arki on esipolvillemme kenties ollut. Paperinarukengät-kirjaankin ehdin haastatella isoäitiäni hänen sota-ajan teinivuosistaan juuri ennen hänen poismenoaan.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Monet teoksesi ovat lapsille suunnattuja. Miten huomioit eri-ikäiset lapsilukijat kirjoittaessasi historiallisista aiheista?
Ajattelen kirjoittaessani usein noin 10-15 –vuotiasta lukijaa. Itse asiassa usein ajattelen itseäni lapsena, sillä kirjoitan sellaisia kirjoja, joita olisin halunnut itse sen ikäisenä lukea. Olin historiaa ja kirjoja rakastava lapsi ja olin nopeasti kolunnut koko lähikirjastoni historia-aiheiset lasten tietokirjat (1990-luvulla niitä ei määrättömän paljon ollut). Jo silloin minua kiinnosti eritoten se, miten lapset ennen vanhaan elivät.
Kirjoittaessani käytän myös usein omia lapsiani esilukijoina ja jälkikasvuni on tottunut kommentoimaan tekstejäni. He kertovat, jos joku ei toimi tai tuntuu vaikeaselkoiselle tai liian raskaalle. Lapsiyleisö on luonnollisesti kuitenkin moninainen, eivätkä kaikki aiheet ja kirjat uppoa kaikkiin. Pyrin kirjoittamaan selkeää yleiskieltä ja esimerkiksi selittämään vaikeat sanat tai käsitteet, jotta kuitenkin jokainen lukija saisi jotakin kirjoistani irti. Haluan myös, että faktat ovat mahdollisimman paljon kohdallaan. Siksi käytän paljon esilukjoita, esimerkiksi tutkijoita tai museoväkeä, jotka kommentoivat käsikirjoituksia. Sama koskee kuvitusta, joka on oleellinen osa lasten tietokirjaa. Haluamme kuvittajani Emmi Kyytsösen kanssa, että kuvat vastaavat mahdollisimman hyvin kuvatun ajan todellisuutta ja siksi niissä onkin vaihdettu esilukijoiden ohjeista niin kenkien väriä punaisesta ruskeaan kuin viikinkiajan mekon soljen muotoa.
Mietin ja kirjoitan kirjoihin myös paljon yhtymäkohtia nykyaikaan, esimerkiksi sota-aikana kokeiltu ”radiokoulu” on hieman kuin korona-ajan etäopetus, viikinkiajan perusruoka mämmi on nykylapsille tuttu pääsiäisen herkku ja suomalaissiirtolaisten lapsi Maila Nurmi teki elämäntyönsä Vampira-hahmona, joka taas on ollut Disneyn pahan kuningataren esikuva. Toivon, että nämä yhtymäkohdat ja sillat aikakausien välillä viestivät myös siitä, että menneisyys on läsnä myös nykyajassa. Tietyt perusasiathan toistuvat lasten elämässä vuosisadasta ja –tuhannesta toiseen: aina on leikitty, syöty ja herkuteltu, kerrottu tarinoita ja perhe on ollut tärkeä, vain muodot muuttuvat. Näistä on aina hyvä lähteä liikkeelle kirjoittaessakin.
Viime vuonna ilmestyneessä Paperinarukengät -kirjassa (Avain, 2023) käsittelet monipuolisella tavalla sota-ajan lapsuutta. Teos tuo esille lasten kokemusten laajan kirjan ja otat tarkasteluun myös raskaampia teemoja, kuten kuoleman. Voisitko hieman avata, miten lähestyt raskaiden tai teemojen käsittelyä, ja pohditko kenties joskus joidenkin aiheiden ulosjättämistä?
Sota-ajasta kirjoittaminen lapsille oli kyllä välillä haastavaakin tasapainoilua juuri sen kanssa, miten asioista voi kirjoittaa. Valitsin alusta asti Paperinarukengät-kirjaani sen linjan, että siinä ei kerrota varsinaisista sota-ajan tapahtumista tai esimerkiksi taisteluista, vaan lasten arjen kokemuksista. Haastattelin kirjaa varten ikäihmisiä, jotka olivat olleet lapsia tai nuoria sota-aikana. Sain lisäksi aikalaisten kirjeitä ja päiväkirjatekstejä käyttööni informanteiltani. Nämä olivat arvokas aineisto ja tulivat monesti myös mukaan kirjaani. Samalla kuitenkin jouduin pohtimaan paljon sitä, miten ja millaisessa muodossa voin kirjoittaa toisten välillä hyvin järkyttävistäkin muistoista niin, että ne kuitenkin aukeavat myös nykypäivän lapsilukijalle.
Olen toisaalta jo aiemmissa kirjoissani käsitellyt esimerkiksi lasten kuolemaa aika paljon. Kun puhutaan menneisyyden lapsista niin viikinkiajalla kuin teollistumisen ajalla on esimerkiksi lapsikuolleisuus ollut suurta eikä sitä voi kokonaan välttää käsittelemästä, koska se olisi outoa – ajan ihmisille kuolema oli kuitenkin koko ajan läsnä ja osa elämää, eri tavoin kuin nyt.
Paperinarukengät-kirjaan valitsin tosiaan lähestymiskulmaksi ensi sijassa arjen kokemukset. Kuvaukset sota-ja pula-ajan ruuasta, leikeistä, viihteestä, koulusta ja harrastuksista ovat kirjan keskiössä. Kuitenkin esimerkiksi evakkoutta tai sotalapsen osaa käsittelen siinä aika paljonkin, usemmankin aikalaislapsen kertomuksen kautta. Samoin kirjoitin kyllä myös vaikkapa isien kuolemasta sodassa. Siinäkin kohtaa koin tärkeäksi selittää, mitä esimerkiksi kaatuminen tarkoitti, koska se ei nykylapselle ehkä enää aukea.
Paljon pyörittelin kustannustoimittajani kanssa myös esimerkiksi sitä, miten käsitellään vaikkapa karjalaisten kohtaamaa syrjintää, Itä-Karjalan miehitysleirejä tai muita raskaita ilmiöitä, jotka koskivat myös lapsia. Koin myös tärkeäksi sen, kuten aiempienkin kirjojeni kohdalla, että käsittelin myös Suomen vähemmistöjen, kuten romani- tai tataariperheiden elämää sota-aikana.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Miten näet vanhempien ja huoltajien roolin lasten kanssalukijoina? Pohditko kirjoittaessasi myös aikuisia yleisönä?
Kyllä sitä toki tulee myös pohdittua. Vanhemmalla on varsinkin pienempien lasten kanssa tärkeä osa lukuprosessissa. Vanhempi säätelee ja käsittelee lapsen kanssa luettua ja toivottavasti kirjoistani syntyy myös keskusteluja lukuhetken ohessa. Toivon myös, että kirjojeni kautta monet perheet voivat kertoa myös omaan sukuunsa liittyviä kertomuksia ja hahmottaa niiden avulla suvun historiaa lapsille.
Aikuisia lukijoita on minulla muutenkin varsin paljon, myös siis heitä jotka lukevat ihan omaksi ilokseen kirjojani. Esimerkiksi vanhusten palveluyksiköistä on tullut palautetta, että kirjojani niissä lainataan ja luetaan mielellään. Ajattelen, että aikuinen lukija saa kirjasta varmastikin eri asioita irti kuin lapsilukija. Esimerkiksi Paperinarukengät-kirjan kohdalla iäkkäämpi lukija saattaa kokea kirjan muisteluaineistona, jonka avulla kertoa jälkipolville omasta tai vanhempiensa lapsuudesta tai toisaalta itse virkistää muistojaan. Toisaalta moni aikuinen lukija sanoo ikään kuin kerranneensa historiaa kirjojeni avulla ja vaikkapa Yhdysvaltoihin tai Kanadaan lähteneiden siirtolaisten sukulaiset ovat kirjani avulla hahmotelleet sukulaistensa elämää rapakon takana.
Aikuisia ehkä myös kiinnostavat menneisyydestä erilaiset asiat, esimerkiksi paikkakunnat ovat aikuislukijalle tärkeämpiä. Siksi esimerkiksi Ihan oikeat viikinkiajan lapset –kirjan kohdalla kerroin eri paikkakuntien arkeologisista löydöistä tai linnavuorista, Ameriikan lapset –kirjassa taas kuvailin sitä mistä paikkakunnilta muutettiin mihinkin päin Kanadaa ja Yhdysvaltoja ja Paperinarukengät-kirjassa esimerkiksi evakkojen siirrot eri paikkakunnilta kylä kerrallaan uuteen paikkaan voivat uskoakseni olla näitä juuri aikuislukujaa kiinnostavia asioita.
Voisitko lopuksi kertoa esimerkin jostakin kirjastasi, joka on saanut erityisen hyvän vastaanoton lapsilta, ja minkälaista palautetta olet kuullut?
Käyn aika paljon kirjasto- ja koulukeikoilla ja siellä tulee lapsilta ihanaa ja suoraa palautetta. Historiahan ei ole kaikkien juttu, mutta aina on luokassa niitä lapsia, jotka ovat suorastaan ahmineet kirjani. Saan myös paljon toiveita ja ehdotuksia siitä, mistä voisin kirjoittaa seuraavaksi. Lapsilla on myös usein yllättävänkin suuri tarve puhua esimerkiksi oman suvun muistoista. Kerran koulukeikalla yllätyin, kun lapset alkoivat kertoa spontaanisti kuulemiaan kertomuksia isoisovanhempiensa kokemuksista evakkoina tai pula-aikana. Tärkeitä palautteita ovat myös ne, kun vanhemmat kertovat, että kotona on alettu vaikkapa leikkiä ”historiaa” minun kirjojeni inspiroimana tai kirjani ovat saaneet jonkun lapsen innostumaan historian tutkimisesta ja lukemisesta tai että kotona on käyty pitkiä keskusteluja kirjojen aiheiden tiimoilta. Silloin tavoitan oman lapsuuteni kokemuksen siitä, miten ihanaa ja kiehtovaa historia oli, ja yhä on, ja miten loputon aarreaitta se on myös lapsille. Silloin ajattelen, että myös se kymmenenvuotias pikku-Karoliina olisi nyt iloinen ja tyytyväinen näihin kirjoihin.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Lämmin kiitos haastattelusta Karoliina!