Lasten suhde eläimiin ja luontoon
Maaninkalaiset pojat luistelevat kotiin Haatalansalmea pitkin
1900-luvun alkuvuosikymmeninä lasten lyhyetkin koulumatkat saattoivat sisältää monenlaisia vaiheita: peltojen ja purojen ylityksiä, metsänreunassa kulkemista ja kärrytietä kävelemistä. Talven ja pakkasten tulo jäädytti järvet, ja loi samalla monien koulumatkaan oikoreittejä.
Vuonna 1927 otetussa kuvassa maaninkalaiset pojat luistelevat kotiin Haatalansalmea pitkin. Jäällä liikkuminen toi mukanaan omat haasteensa: järvenselältä ei löytynyt tuulensuojaa kylmältä viimalta, ja toisinaan upottavassa lumessa tarpominen kulutti voimia. Kuvan pojat näyttävät kuitenkin hyväntuulisilta, ja lumitilannekin luisteluun sopivalta.
Monesti luistimet käsittivät vain erillisen terän ja alustan, jotka kiinnitettiin eri tavoin, esimerkiksi remmeillä talvikenkiin. Myynnissä oli myös saapasmallisia kiinteitä luistimia sekä irrallisia ruuviluistimia, ”nurmisia” ja ”ruuvareita”, jotka voitiin kiinnittää hiihtomonoihin.
Jussilan tilan lapset vasikkaa juottamassa Taivalkoskella
Taivalkoskella sijainneen Jussilan tilan lapset juottavat vasikkaa vuonna 1952.
Emosta erillään hoidettavia vasikoita jouduttiin aluksi opettamaan juomaan maitoa ämpäristä. Kun vasikan suuhun laitettiin pari sormea, ne alkoivat imeä niitä, ja tämän jälkeen vasikan pää voitiin ohjata maidolla täytettyyn ämpäriin. Aivan pienille vasikoille annettiin aluksi emon ternimaitoa, mutta isommille vasikoille voitiin antaa jo muistakin lehmistä lypsettyä maitoa.
Monille lapsille kotieläinten hoitaminen oli välillä raskasta, mutta palkitsevaa työtä. Esimerkiksi kotieläinten ruokkiminen antoi lapsille mahdollisuuden kokea, että heitä tarvittiin ja että he kykenivät pitämään huolta pienistä eläinpoikaisista.
Kaksi kaverusta Leppälän tilalla Porvoon maalaiskunnassa
Maatiloilla elävät lapset solmivat usein moninaisia suhteita eläinkuntaan, niin lemmikkeihin, kotieläimiin kuin luonnonvaraisiin eläimiin. Valokuvassa nuori poika tekee luontevalla tavalla tuttavuutta perheen hevoseen, 1950-luvun alussa. Varsinkin varttuneemmat lapset kantoivat usein sukupuolen mukaisesti jakautuvaa vastuuta kotieläinten hoidosta, tytöt lehmistä ja pojat hevosista.
Niin lehmien kuin hevosten kanssa työskentelyyn kuului toistuvia rutiineja, mutta sekä lypsäminen että hevosten hoito vaativat kunkin eläimen käytökseen soveltuvien työtapojen ja -otteiden opettelua.
Erityisesti hevosten voidaan nähdä kuuluneen monella tapaa kylän sosiaaliseen verkostoon: hevosten kanssa toimivat pojat oppivat tuntemaan kylän eri hevoset sekä niiden kulkemisen tavasta että luonteen piirteistä – joukkoon mahtui niin vanhenevia laahustajia kuin reippaita, pitkällä ja vetävällä askeleella kulkevia.
Vapaa-aika ja sen vietto
Televisio saapui suomalaiskoteihin
Televisio saapui suomalaiskoteihin vuonna 1956. Aluksi se oli harvinaisuus, mutta kymmenessä vuodessa taikalaatikko löytyi jo yli 730 000 kodista. Kuten aina, uusi media nosti esille myös lapsiin ja nuoriin kohdistuvia huolia. Jo vuonna 1958 Mannerheimin lastensuojeluliiton alaisuuteen perustettiin kansallinen lastenelokuvakeskus, joka seurasi elokuvien ja televisio-ohjelmien sisältöjä, ja antoi ikäkausiin perustuvia suosituksia. Mediakasvatuksessa kiinnitettiin huomiota erityisesti lapsia pelottaviin sisältöihin.
Televisio oli myös väline, joka toi perheenjäsenet olohuoneisiin ja yhteisen ajanvieton äärelle. Sarjojen ja elokuvien katselu yhdisti perheenjäseniä ja lisäsi osaltaan 1960-luvulla lisääntyvää perhekeskeistä elämäntapaa. Aikuisten ja lasten harrastukset olivat usein eriytyneitä, mutta viihteen katselu ja siitä keskustelu loivat myös yhteisiä kokemuksia. Kuvassa tytöt katselevat televisiota polvillaan, mahdollisimman lähelle ruutua hakeutuen.
Tavaratalojen levyosastoilla kävi kova kuhina
Joulukuussa 1956 tavaratalojen levyosastoilla kävi kova kuhina. Suomalaisessa julkisuudessa oli koko syksyn ajan kohistu Rock Around the Clock -musiikkielokuvasta, joka sai ensi-iltansa 28.9.1956. Elokuvan ja sen ympärillä käydyn keskustelun myötä termi ”rock and roll” tuli kaiken kansan tietoisuuteen. Kuvan nuoret koekuuntelevat levyjä Elannon joulumarkkinoilla, ja todennäköisesti mielenkiintoa herätti juuri uusi musiikkigenre.
Kohu Rock Around the Clock -elokuvan ympärillä alkoi jo hyvissä ajoin ennen ensi-iltaa. Muun muassa Vapaa Sana -sanomalehdessä uutisoitiin 13.9.1956, kuinka Englannissa elokuva oli herättänyt murrosikäisissä nuorissa hysteriaa. Manchesterissä 14 nuorukaista joutui syytteeseen pahennusta herättävästä käytöksestä. Todistajana kuultu poliisi kertoi, kuinka eräs nuorukaisista oli kiitänyt katuja, jonkinlaisen hypnoosin vallassa, ja koettaen ”esittää jonkinlaista ”käärmetanssia””.
Vaikka rock-musiikki nousi suosioon, niin vuoden 1956 kotimaiset listahitit edustivat perinteisempää musiikkia. Vuoden soitetuimpiin kappaleisiin kuuluiva Annikki Tähden ”Muistatko Monrepos’n”, Louis Armstrongin ”Mack the Knife” ja ”Brita Koivusen” Suklaasydän.
Jäälauttoja pitkin
Erityisesti poikien vapaa-ajanviettoon on kuulunut temppuilu, jossa testataan sekä rohkeutta että kykyä selviytyä vaarallisistakin tilanteista. Rohkeutta on voitu testata korkeisiin paikkoihin kiipeämällä.
Talvisin voimia ja selviytymiskykyä saatettiin kokeilla kulkemalla jäälauttoja pitkin ja niillä ajelehtimalla, kuten Teuvo Kanervan ottamassa kuvassa. Valokuva on ajoitettu vuosille 1957-1961 ja se kuuluu Museoviraston Historian kuvakokoelmiin.
Sodat, kriisit ja poikkeusolot
Evakot härkävaunuissa
Lapsena koetut evakuoinnit näyttäytyvät muistelussa usein hyvin aistivoimaisina. Monet muistelijat muistavat hyvin elävästi matkantekoon liittyvät erilaiset hajut, tunnetilat ja äänet. Monille evakkolapsille tulivat tutuiksi tavara- ja härkävaunut, joita otettiin käyttöön muun junakaluston puuttuessa. Valokuvaaja Ahti Rytkönen on tallentanut tilanteen, jossa pojat ovat juuri kiipeämässä evakkovaunuun.
Vaunuihin nousu ja niistä alas laskeutuminen oli vaikeata ja vaati voimaa ja tasapainoa. Apuna käytettiin usein kapeaa lankkua, joka on nähtävillä taaemman vaunun yhteydessä. Varustelultaan vaunut olivat vaatimattomia. Niihin asennettiin kaminoita ruoanlaittoa ja lämmitystä varten, ja joihinkin rakennettiin makuulavereita. Vaunujen lattialle levitettiin olkia sekä pehmusteeksi että lämmikkeeksi. Mikäli matkanteko jatkui useita päiviä, kävivät olosuhteet vaunuissa usein epämukaviksi. Vähitellen oljet kastuivat, sillä pienet lapset ja vanhukset eivät aina pystyneet odottamaan seuraavaan pysähdykseen saakka.
Asemilla evakoille tarjottiin ruuaksi usein puuroa tai keittoa ja lapset saattoivat saada myös kourallisen rusinoita. Muisteluun liittyykin usein ruokaan liittyviä haju- ja makumuistoja, jotka saattavat liittyä kaminalla keitetyn korvikkeen tuoksuun tai rusinan makeaan makuun.
Evakkokuorman tekoa
Toisessa maailmansodassa noin 125 000 evakkolasta menetti kotinsa ja kotiseutunsa. Vuonna 1940 otetussa kuvassa tyttö auttaa vanhempiaan evakkokuorman teossa ja tavaroiden sitomisessa. Kuvan perheellä oli aikaa kuorman tekemiseen, mutta kaikilla evakoilla ei ollut mahdollisuuksia tärkeiden tavaroiden ja huonekalujen pelastamiseen. Varsinkin talvisodan syttyessä monet perheet menettivät kokonaan omaisuutensa, valokuvia myöten.
Evakkomatkaa tehtäessä lapset ottivat osaa voimiensa ja kykyjensä mukaisesti tavaroiden kuljettamiseen ja kantamiseen. Vähän varttuneemmat lapset huolehtivat usein nuoremmista sisaruksistaan ja avustivat myös perheelle kuuluvan karjan kuljetuksessa. Matkaa tehtiin niin kävelemällä, hevoskyydillä, junilla kuin laivakuljetuksina.
Oudot paikat, ihmiset, hajut ja äänet jännittivät varsinkin pienimpiä evakkolapsia. Aikuisten kiireiden ja hädänkin keskellä varsinkin isommat sisarukset toivat turvaa.
Perhe oli isien mielessä rintamallakin
Perhe oli isien mielessä rintamallakin – puhdetöinä tehdyt tuliaiset olivat yleisiä etenkin asemasotavaiheen aikana. Eräs luutnantti rakensi puhdetyönä valokuvassa näkyvän leikkikehän pienokaiselleen ja käytti ”koekaniina” kaksimetristä huonetoveriaan. Kuva on otettu 29.7.1943, Rukajärven suunnalla.
Isien ja muun perheen välisessä yhteydenpidossa erityisen tärkeätä roolia näytteli kirjeenvaihto, joka käynnistyi välittömästi jo ylimääräisten harjoitusten käynnistyttyä lokakuussa 1939 ja jatkui varsinaisen sodan syttymisen jälkeen. Puolustusvoimien huolto, niin sanottu kenttäposti, vastasi sotilaiden ja heidän omaistensa kirjeenvaihdosta. Yhteensä sotien aikana kenttäpostissa kulki lähes miljardi lähetystä.
Ilari Taskinen on arvioinut, että vuosien 1938–1944 välillä postilähetysten määrä viisinkertaistui. Ei ollut harvinaista, että aviopari kirjoitti toisilleen lähes päivittäin. Kirjeenvaihdon avulla pidettiin yllä perheiden emotionaalista yhteyttä, ja tavallista arkea. Kirjeissä miehet saattoivat ohjeistaa kotiväkeä tilanhoitoon liittyvissä kysymyksissä, ja kertoa myös siitä, miten piti silloin toimia, jos pahin tapahtui.
Sotilaiden kirjeenvaihtoa tutkinut Ilari Taskinen (Tampereen yliopisto) väitteli 7.5.2021 aiheesta “Social Lives in Letters: Finnish soldiers’ epistolary relationships, intimate practices, and emotionality in World War II”.
Lapset, aikuiset ja työnteko
Isän kalosseissa Maaningan Tuovilahdella
Tyytyväinen hymy kertoo, että isän kalosseissa kelpaa tallustella. Lapset ovat mielellään kokeilleet vanhempiensa vaatteita ja kenkiä, vuosikymmenestä toiseen, ja kuvan hauskan tilanteen onnistui tallentamaan valokuvaaja Ahti Rytkönen Maaningan Tuovilahdella 1920-luvulla. Eräs syy vaatteiden kokeilun kiehtovuuteen voi olla siinä, että se tarjoaa lapsille konkreettisen mahdollisuuden kokeilla isänä tai äitinä olemista, ainakin hetkellisesti.
1900-luvun alkuvuosikymmeninä aikuisten maailma oli monilla muillakin tavoilla lasten ulottuvilla, erityisesti yhteisen työnteon muodossa. Töitä opittiin aikuisia seuraamalla ja lapset jäljittelivät muutenkin aikuisten tapoja ja käytöstä, vaikkapa juuri pukeutumisen saralla.
Lehtien myyjä
Kadunkulmassa seisovalla pojalla on myynnissä laaja valikoima lehtiä. Ohikulkijoille hän esittelee vuoden 1920 Suomen Kuvalehden numeroa 46, joka ilmestyi marraskuun 20 päivänä. Irtonumeron hinta oli 2 markkaa, ja sillä summalla pääsi lukemaan muun muassa amerikkalaisen näyttelijättären Norma Talmadgen kuulumisista. Talmadge oli mykkäkauden elokuvan suurimpia tähtiä 1920-luvulla ja hänen kuvansa näkyy lehden kannessa, joskin vähän heikosti.
Sanomalehteä myyvälle pojalle Hollywoodin glamour oli kaukainen asia. Risaiset vaatteet tuovat osaltaan esille sisällissodasta toipuvan Suomen köyhyyden. Monet kansakouluikäiset lapset joutuivat kuvan pojan tavoin avustamaan vanhempiaan taloudellisesti, tekemällä erilaisia lisätöitä. Lapset pystyivät hankkimaan pieniä tienestejä myymällä sanomalehtiä ja esimerkiksi kengännauhoja, makeisia ja pillitupakkaa.
Lasten päivistä tuli usein pitkiä, sillä esimerkiksi sanomalehtien jakajat joutuivat heräämään jo varhain, usein viideltä. Aluksi lasten piti mennä hakemaan sanomalehdet painotalon pihasta ja tämän jälkeen kiiruhtaa omaan jakopiiriinsä. Jakelun jälkeen jakajan velvollisuuksiin kuului vielä palauttaa laukku ja tilaajaluettelo takaisin lähtöpaikalle.
Koulussa väsyneiden lasten oli vaikeata keskittyä opetukseen ja muun muassa opettajat puhuivat lasten työntekoa säätelevien lakien tiukentamisen puolesta.
Niskanuoren veto kuului aikuisten ja lasten harrastamiin leikkeihin
Hieman epätasainen pari, aikuinen mies ja nuori poika, koettelevat voimiaan niskanuoran vedossa. Todennäköisesti kuvaajaa varten lavastettu tilanne on vuoden 1927 helmikuulta, ja kuvauspaikkana oli Maaningan Käärmelahdessa sijainnut Heikkilän talo.
Niskanuoran vedossa parin tuli asettua konttausasentoon lattialle ja päät vastakkain. Kuten kuvasta näkyy, osallistujien niskaan pujotettiin vyöhihna tai muu sopivan tukeva materiaali. Tavoitteena oli vetää vastustaja jonkin sovitun rajan yli, ja se kumpi ensin tähän pystyi, kruunattiin voittajaksi.
Niskanuoren veto kuului aikuisten ja lasten harrastamiin leikkeihin, jotka pohjautuivat voimainkoetukselle. Maatalous- ja metsätöissä tarvittiin voimaa ja kestävyyttä, ja tämä heijastui myös leikkien sisällöissä. Joulukuun 1911 Suomen Urheilulehdessä listattiin laaja kirjo tuon ajan suomalaisia voimainkoetuksia. Näihin kuuluivat muun muassa Kukon kengittäminen, Tallukkaan heitto, Korkealle potkaiseminen, Sormikoukun veto ja viljasäkkien kantaminen hampaissa. Monissa voimainkoetuksissa tarvittiin paitsi voimaa, myös kivun kestämästä. Voimainkoetuksen pohjautuvat leikit loivat samalla mieheyden mallia, jossa voima ja hyvä fyysinen kunto toivat arvostusta.
Koulunkäynti ja oppiminen
Eläinopin tunti Kallion kansakoulussa Helsingissä
Pahviset opetustaulut näyttelivät pitkään keskeistä roolia kouluopetuksen elävöittäjänä. Vuonna 1956 otettuun valokuvaan on tallentunut Kallion kansakoulussa pidetty eläinopin tunti. Opetustaulujen lisäksi myös lukukirjat toimivat tärkeänä opetuksen apuvälineenä. Painotekniikan kehittyessä esimerkiksi aapisista tuli hiljalleen monivärisiä, ja samalla värikkäämpiä ja aiempaa havainnollisempia. Kirjoissa esiteltiin lapsille tuttuja ympäristöjä kodista, koulusta ja luonnosta, ja kuvittajina toimi ajan tunnetuimpia taiteilijoita, kuten Rudolf Koivu, Martta Wendelin ja Venny Soldan-Brofeldt.
1960-luvulle tultaessa opetusvälineet ja -menetelmät monipuolistuivat, ja monissa kouluissa kuunneltiin kouluradiota. Ohjelmistoon kuului niin kuunnelmia, keskusteluja kuin haastatteluja sekä välillä soittoa ja laulua.
1970-luvulla kouluun ilmestyivät piirtoheittimet ja kopiokoneet, jotka toivat mukanaan opiskelijoille jaettavat sinisävyiset ja vahvasti tuoksuvat monisteet.
Välitunti Aleksis Kiven kansakoulussa
Laki oppivelvollisuudesta vahvistettiin 15.4.1921. Jo sata vuotta täyttävä laki vaikutti osaltaan siihen, että koulu toi yhä suuremman määrän ikäluokista yhteen. Erityisesti maalaiskunnissa koulujen oppilasmäärät kohosivat nopeasti lakia seuranneina vuosina.
Koulunkäynnin yleistyminen lisäsi myös lasten omaa aikaa, jota elettiin todeksi niin koulumatkoilla kuin välitunneilla. Pitkät koulumatkat saattoivat olla monille koettelemus, erityisesti talviaikaan, mutta ne tarjosivat myös leikin ja ystävyyden mahdollisuuksia.
Kuvassa vietetään välituntia Aleksis Kiven koulussa lokakuussa 1956. Koulu valmistui vuonna 1934 ja se oli pitkään Pohjoismaiden suurin kansakoulu. Kuten kuvakin näyttää, oppilasmäärä oli edelleen suuri ja välitunneille mahtui monenlaisia episodeja – yhteistä leikkiä ja pelaamista mutta myös ulossulkemista ja kiusaamista.
Lukutaito on kansalaistaito
Vuoden 2021 lukuviikon teemana on ”Lukutaito on kansalaistaito”. Lukutaito nousi nopeaan tahtiin kansalaistaidoksi jo 1900-luvun alussa – tuolloin lähes 99 prosenttia yli 15-vuotiaista suomalaisista osasi lukea. Kirjoitustaito oli kuitenkin vielä vähemmistön rikkaus: sen hallitsi 40 prosenttia kansasta. Erot maaseudun ja kaupunkien välillä olivat suuret. Kaupunkilaisista osasi kirjoittaa 77 prosenttia, maalaisista 35 prosenttia.
Valokuvaan on tallentunut Hyvinkäänkylän kansakoulun vakavailmeisiä oppilaita ja opettajakuntaa 1900-luvun vaihteesta. Kuvaa hallitsee keskellä istuva johtajaopettaja Oskar Vuorinen. Hyvinkäänkylän koulu oli suhteellisen uusi, vuonna 1891 rakennettu, mutta monesti koulua käytiin kehnokuntoisissa rakennuksissa. Varsinkin talvisin lasten lukuintoa latistivat vetoisat luokkahuoneet.
Lisää valokuvista ja piirustuksista
“Silakkana voikukan lehdet” – lasten ympäristösuhteesta
Käpylän kansakoulua käynyt 10-vuotias Anneli kirjoitti kouluaineessaan vuonna 1949, kuinka kauppaleikissä heillä oli ”silakkana voikukan lehdet, jauhoina hiekkaa, voina voikukat, makaryyninä voikukan varret ja rahana pieniä kiviä.”
Annelin kirjoittama kouluaine tuo hyvin esille, kuinka jokapäiväisessä arjessaan lapset tarkkailevat usein ympäristöään ja löytävät siitä erilaisia toiminnan mahdollisuuksia. Leikin muotoutumiseen voivat vaikuttaa myös esineiden ja materiaalien ominaisuudet, esimerkiksi hiekan voi nähdä houkuttelevan esiin tietynlaista tapaa sen käsittelyyn, vaikkapa tarttumiseen ja sormien lävitse valuttamiseen. Vastaavalla tapaa lapsen silmissä maassa lojuva puunoksa voi näyttäytyä houkuttelevana, ja mahdollisuutena leikkiin tai vain sen kantamiseen.
Varsinkin 1900-luvun alun lapsuutta käsittelevä muistitieto tuo esille, kuinka luovasti lapset käyttivät ympäristöään erilaisten leikkien luomiseen, kuten vaikkapa seuraava, vuonna 1937 syntyneen naisen kuvaus tuo esille:
”Etsimme yhdessä pihapiiristä mansikoita suihimme ja läträsimme savesta, jota löysimme hiekkakuopasta, enimmäkseen palloja, joita söimme leikisti pullina lepänlehtilautasilta. Keräilimme myös kiviä, seurailimme muurahaisten kulkemista, ihailimme perhosia ja poimimme kukkasia myös hänen äidilleen ja mummilleen.”
Yhtä lailla lapsuusmuistot tuovat esille, kuinka tärkeänä pidettiin myös valmiilla leluilla, esimerkiksi nukeilla tai autoilla leikkimistä, ja kuinka ylpeitä oltiin harvinaisemmista ja uusista, esimerkiksi mekaanisia ominaisuuksia sisältävistä leikkikaluista. Sisäleikitkin siis houkuttelevat lapsia, eikä elämä ollut pelkkää käpylehmillä leikkimistä, kuten joskus entisajan leikkeihin ironisesti viitataan.
Ulkona leikkiminen, ja erilaisiin ympäristöihin tutustuminen koettiin kuitenkin monestakin syystä mielekkäänä: kodin ulkopuolelle siirryttäessä lapset pääsivät pois vanhempien valvovien silmien alta ja komentelusta ja toisaalta lapset halusivat löytää ja luoda itse omia paikkoja, joissa viihdyttiin ja jossa olo tuntui mukavalta ja turvalliselta. Kehityspsykologinen tutkimus on tuonut esille, että noin 8–9 vuoden iässä lapset alkavat itsenäistyä, ja itsenäistymisprosessiin kuuluu oman erillisen minän rakentaminen suhteessa kotiin ja vanhempiin. Niin pojilla kuin tytöillä tuohon kehitysvaiheeseen on usein kuulunut myös oman, konkreettisen tilan rakentaminen. Suomessa on melko pitkään asuttu ahtaasti, ja vain harvakseltaan lapsilta löytyi, juuri heille tarkoitettu huone. Tilaa sen sijaan löytyi kodin ulkopuolelta.
Lasten kulloisetkin ympäristöt ovat osaltaan luoneet mahdollisuuksia ja rajoituksia majojen ja piilopaikkojen rakentamiseen. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä myös asutuskeskuksista löytyi paljon rakentamattomia tiloja ja kaupunkilaislapsillekin tarjoutui mahdollisuuksia omien paikkojen rakentamiseen. Tyypillisesti muistitiedossa käsitellään poikien majoja, joiden rakentamiseen on käytetty mitä vaihtelevimpia materiaaleja: risuja, kiviä, lautoja, peltiä, vanhoja mattoja. Rakentamisessa hyödynnettiin usein valmiita luonnonmuodostelmia, kallionkielekkeitä ja siirtolohkareita. Majoja rakennettiin myös kaikenlaisiin kellareihin, pannuhuoneisiin ja raunioihin, joissa pojat pitivät usein ”päämajaa”. Rafael Helanko tutki väitöskirjassaan Turun poikasakkeja (1953) ja tutkimus tuo kiinnostavalla tavalla esille, kuinka majoja hyödynnettiin hyvin monissa leikeissä, muun muassa vakoilemisessa.
Majoja ja piilopaikkoja luodessaan lapset muovaavat samalla ympäristöään, ja tämän toiminnan voidaan nähdä tuottavan lapsille positiivista minäkäsitystä, tunnetta siitä, että minä osaan ja pystyn hallitsemaan ympäristöni ja maailmaani. Tämä onkin yksi syy siihen, miksi lasten toiminta ja jäljet näkyvät vuosikymmenestä toiseen heidän kasvuympäristöissään.
Lapsuuden leikeistä ja vaaroista
“Luojan kiitos, että välimatkaa oli niinkin paljon, (hiekkakuopan reunat olivat etäällä toisistaan) muuten olisi tullut oikeasti ruumiita, kun iso kivi singottiin, niin kyllä siinä leppä rutisi, kun kohdalle sattui.”
Suomessa lasten ympäristösuhdetta on määrittänyt liikkumisen vapaus, joka tutkimusten valossa on ollut aktiivista ja itsenäistä pitkään, myös kansainvälisesti vertailtuna. Lasten kyky ja mahdollisuudet itsenäiseen liikkumiseen ovat rakentuneet osaltaan kasvatuksen seurauksena. Niin kodeissa kuin kouluissa on arvostettu lasten liikkumista, ja lapsia on tietoisesti ohjattu ja harjaannutettu siihen. Maaseudulla ja myös kaupungeissa lasten työpanosta tarvittiin erilaisten askareiden toimittamiseen: polttopuiden kantaminen, veden hakeminen kaivosta, kaupassa käynti tai vaikkapa sienestäminen ja marjastaminen vaativat kaikki liikkumista. Vasta maatalouden koneellistuminen vähensi lasten työvoiman tarvetta, 1960-luvulta lähtien.
Toisaalta myös erilaiset pakot ohjasivat lapsia itsenäiseen liikkumiseen. Kouluun oli useimmiten kuljettava jalan tai polkupyörällä, mahdollisuuksien mukaan, ja talvisin myös hiihtäen. Lasten kyydittäminen kouluun ja harrastuksiin on yleistynyt vasta 1990-luvulta lähtien. Vanhemmat arvioivat myös yhä tarkemmin lasten liikkumisen turvallisuutta ja toisaalta erityisesti maaseudulla kouluverkostojen harveneminen on lisännyt erilaisten koulukyyditysten tarvetta.
Erityisesti suurten ikäluokkien lapsuudessa liikkumisen vapaus oli suurta ja loi mahdollisuuksia hyvin monenlaisissa ympäristöissä liikkumiseen. Usein kiinnostavina pidettiin paikkoja, joissa lapset saivat olla omissa oloissaan, ilman aikuisten valvontaa ja puuttumista. Usein asutuskeskuksissa ja kylien raiteilla lasten liikkumista ohjasivat omien vanhempien lisäksi naapurit, talonmiehet, puistovahdit, poliisit ja ohikulkijat, jotka ohjasivat lapsia pois sopimattomaksi katsotusta toiminnasta ja alueelta. Sopivaa rauhaa tarjosivat kuitenkin lähimetsät tai vaikkapa hiekkakuopat. Lasten valtakunnissa leikit saivat mitä moninaisimpia muotoja, ja yltyivät välillä vaarallisiksi, kuten seuraava esimerkki osoittaa.
Imatran Karhumäellä, 1950-60-lukujen vaihteessa, tekemisistä keksittiin usein porukalla, ja ajoittain myös sotaleikit kuuluivat repertuaariin. Vuonna 1952 syntynyt isäni Martti Malinen kuului poikasakkiin, joka yhden kesän ajan otti haltuunsa suuren hiekkakuopan ja muutti sen sotatantereeksi. Isäni piirtämä kartta osoittaa paitsi hiekkakuopan sijainnin, myös muutamat muut poikien leikkipaikat.
Hiekkakuopalla sotimiseen käytettiin ensisijaisesti jättikokoista, pyörien ja lavetin päälle rakennettua ritsaa, jonka kantama oli noin 20-60 metriä.
Jättiritsojen käyttö vaati 3-4 ”sotilasta”: ammusten (isojen kivien) kerääjän, lataajan, tähtääjän ja ampujan. Osia vaihdettiin sitä myöten, kun ampuja ei enää jaksanut vetää ritsaa ampuma-asentoon. Vihollisina toimivat Tuulikallion pojat, joiden kanssa Karhumäen pojat tulivat muuten toimeen. Kun sotaväsymys lopulta yllätti pojat, niin vihollisuuksien päättyessä ritsat piilotettiin sopiviin piilopaikkoihin, myöhempää käyttöä varten.
Martti Malisen muistelemat sotaleikit kertovat paitsi poikien kädentaidoista, ja halusta yhdessä tekemiseen, myös leikkikulttuurista, jossa välillä otettiin isojakin riskejä. Pojat olisivat voineet vahingoittua pahastikin kovalla vauhdilla lentävistä kivistä. Onneksi isommilta vahingoilta vältyttiin, ja toisaalta osapuolet itse sijoittivat ritsat tarkoituksellisesti melko etäälle toisistaan, hiekkakuopan reuna-alueille.
Usko omiin kykyihin johdatti suurten ikäluokkien lapsia, ja erityisesti poikia, jatkuvasti myös vaarallisiin tilanteisiin. Sanomalehdissä julkaistiin säännöllisesti uutisia lasten hukkumisista, kuolemaan johtaneista putoamisista ja vakavista liikenneonnettomuuksista. Esimerkiksi vuonna 1950 kuoli tapaturmaisesti yli 480 lasta.
Lapsen kuolema vaikutti aina syvästi niin vanhempiin, sisaruksiin kuin ikätovereihin, ja tapaturmien suurta määrää pidettiin myös vakavana yhteiskunnallisena ongelmana. Muun muassa Tapaturmantorjuntayhdistys teki tiivistä yhteistyötä koulujen kanssa lasten opettamiseksi turvalliseen liikkumiseen ja käyttäytymiseen niin kodissa, koulumatkoilla kuin vapaa-ajalla. Kuitenkin lasten onnettomuuksien määrä pysyi korkealla tasolla vielä 1970-luvun alkuvuosiin saakka. Vasta lainsäädännölliset uudistukset, muun muassa nopeusrajoitusten käyttöönotto, turvavöiden käyttöpakko (aluksi etuistuimilla) ja toisaalta yleisen turvallisuuskulttuurin kehittyminen auttoivat vähentämään lasten tapaturmaisten kuolemien määrää. Kun vielä 1960-luvun puolivälissä vuosittain noin 400 alle 15-vuotiasta lasta kuoli tapaturmaisesti, ovat määrät 2010-luvulle tultaessa tippuneet dramaattisesti, noin 10-20 tapaukseen vuodessa.