Kyläkoulujen liikkuvat lapset

Lasten liikkuminen tai paremminkin liikkumattomuus on ollut median ja asiantuntijoiden kestohuolenaihe jo vuosien ajan. Lasten liikunnalliset taidot ja liikkumiseen käytetty aika eriytyvät ja liikunta kanavoituu yhä enemmän ohjattuihin ja kalenteriin tietyille päiville merkittyihin harrastuksiin. Yllättävää tai ei, mutta liikunta on myös teema, jota tämän päivän aikuiset mielellään kommentoivat muistellessaan lapsuuttaan ja kouluarkeaan 1970–1990-luvun maaseudulla. Liikunnallisuus peilautuu vasten 2020-luvun julkista keskustelua ja havaintoja nykyisestä elämäntavasta, mutta se on ollut myös jotain hyvin arkista, läpäisevää ja itsestään selvää. Jotain, jota ilman koulusta ja siihen kietoutuvasta vapaa-ajasta ei oikein voi edes kertoa.

Liikunta kiinnittyy niin koulujen opetukseen ja opettajiin kuin maaseudun elämänmuodon ja aikakauden asettamiin reunaehtoihin ja mahdollisuuksiin. Samalla liikunta on kouluaineena erityisen tunteita herättävä ja jakava: se voi olla parasta tai pahinta, mitä koululla on ollut tarjota. Peruskouluajan kyläkouluihin liittyvässä muistitietotutkimushankkeessamme emme erityisesti lähteneet liikkeelle liikuntaan liittyvistä kokemuksista tai muistoista. Niitä kuitenkin saimme. Kolmestakymmenestä Pohjois-Karjalassa kyläkoulua käyneestä haastateltavastamme lähes jokainen reflektoi jollain tapaa liikkumista osana koulunkäyntiä tai vapaa-aikaa.

Lasten ja nuorten liikkumista voi tarkastella pakon ja sääntelyn sekä vapaaehtoisuuden välisellä akselilla. Haastateltavamme elivät lapsuuttaan ja varhaisnuoruuttaan pääosin 1970-luvun lopun ja 1990-luvun alun välisenä aikana, jolloin liikkuminen ei ollut enää aiempien sukupolvien varhain alkaneeseen työntekoon tai paikasta toiseen liikkumiseen liittynyttä pakkoaktiivisuutta, mutta ei myöskään 1990- ja 2000-luvulle tyypillistä vanhempien ohjaamaa liikuntaharrastusta, jota toteutettiin erillisissä siihen varatuissa tiloissa ja joihin vanhemmat yleensä kuljettivat lapset autolla. Mikko Salasuo ja Anni Ojajärvi ovat tutkimuksessaan kuvailleet, kuinka tämän sukupolven liikkuminen oli vapaata ja vapaaehtoista – ei kenenkään ulkopuolisen pakottamaa tai sääntelemää.

Erilaiset pallopelit ja -leikit yhdistivät eri-ikäisiä ja eri sukupuolta olevia maalaislapsia. Kylän koulun piha oli tärkeä kiinnekohta, joka mahdollisti kokoontumisen aamulla ennen koulun alkua, koulupäivän jälkeen taksia odotellessa tai iltaisin vapaa-ajalla. ”Siinä ei silloin tarvittu muuta kuin pallo […]. Kynnys yhteisessä tekemisessä oli todella matala.” Koulun piha ei kuitenkaan aina ollut tekemisen keskipiste, vaan toisinaan koulun sijainti, pitkät välimatkat tai vuosikymmenten aikana muodostunut kyläkulttuuri rajoittivat koulun käyttöä vapaa-ajalla. Joskus koulun lakkautus merkitsi yhteisen kokoontumistilan menetystä – yksityisomistukseen siirtyneen koulun pihalle ei ollut enää pääsyä.

Kyläkoulumuistoissa liikunta tai urheilu ei samaan tapaan jakanut lapsia eri ryhmiin kuin ehkä tänä päivänä. Vapaa-ajan pallopeleihin ja liikunnallisiin välituntileikkeihin osallistuivat myös ne, jotka eivät ainakaan jälkikäteen ajatellen pitäneet itseään kovin liikunnallisina lapsina. Koulujen pieni koko ja kylien vähenemään päin ollut lapsiluku pakottivat sosiaaliseen joustavuuteen. Koska lapsia oli vähän, ”piti kaikki saaha sinne mukaan, että sait pelit pystyyn”. Sama oli liikuntaleikkien ja pelien sukupuolijaossa. Tytöt ja pojat pelasivat yhdessä samoja pelejä, jotta pelaaminen ylipäätään oli mahdollista. Pihaleikeillä ja -peleillä on 1970–1990-luvun muistoissa keskeinen rooli. Kaikkine koukeroineen ja sääntöinen ne muistetaan tarkasti ja elävästi. Kirkonrotat, kukkulankuninkaat ja lumitunnelit ovat lapsuuden eloisia muistoja.

Lasten sosioekonomiset taustat eivät juurikaan rajoittaneet yhdessä liikkumista. Hieman mutkia suoraksi vetäen voi sanoa, että pohjoiskarjalaisella maaseudulla kaikki olivat yhtä köyhiä. Kylien sosiaalinen rakenne oli vielä 1980-luvulla, hyvinvointivaltion kultakaudella, varsin homogeeninen paikasta riippumatta. Perheviljelmät olivat edelleen voimissaan, joku ylläpiti kylän kauppaa ja osa vanhemmista kävi kaupungissa kunnan töissä. Maahanmuuttajia ei ollut, ja kulttuurisilta taustoiltaan muista kyläläisistä erottuivat lähinnä herätysliikkeisiin tai luterilaisen kirkon ulkopuolisiin uskontokuntiin kuuluneet, joita heitäkin oli harvassa.  Jääkiekkoa, jääpalloa tai pesäpalloa pelattiin niillä välineillä mitä kulloinkin oli saatavilla. Joillakin oli ehkä muita hienommat merkkimailat, mutta yhtä hyvin peliin pääsi mukaan mailalla, johon isä oli höylännyt varren ja taivuttanut muovisen lavan kiehuvan veden avulla kippuraksi. Hyvin harva aineistomme lapsista kävi 1980-luvulla oman kylän ulkopuolisissa harrastuksissa. Tämä antoi aikaa vapaa-ajanviettoon kylällä ja tasasi samalla taitotasoja. Liikunta- ja pelitaidot kehittyivät oman kylän kavereiden kanssa yhdessä tekemällä.

Tutkimusajan kyläkoulut olivat tyypillisesti kaksi-, joskus kolmiopettajaisia. Opettajan merkitys nousee esiin kaikessa koulutyön käytännön organisoinnista koulun ilmapiiriin. Itsenäinen työ pienessä koulussa antoi opettajalle, tämän niin halutessa, vapauksia joustaa opetussuunnitelmasta ja muokata kouluarkea näköisekseen. Liikuntaorientoituneella opettajalla oli mahdollisuus muokata lukujärjestystä ja viedä oppilaat matematiikan tunnin sijaan pelaamaan pesäpalloa tai hiihtämään kevättalven hankiaisille. Tilannetajulla varustettu opettaja saattoi antaa välitunneille ”lisistä” pelien tai leikkien ollessa erityisen hyvässä vauhdissa. Kyläkoulujen luonnonläheisen ympäristön hyödyntäminen, eheyttävä ja oppilaineita sulauttava opetus olivat osalle pienistä maaseutukouluista arkipäivää: retkellä metsään tai joen rantaa ”tuli se liikuntatunti samalla, kerättiin kasveja ja katsottiin, miten se luonto muuttuu siellä kevväällä”.

Opettajan merkitys korostui myös varsinaisten urheiluharrastusten kohdalla. Eräässä tapauksessa kansainvälinen hiihtoura sai alkunsa siitä, kun opettaja vinkkasi hiihtämisestä pitävälle tytölle valtakunnallisesta alakoulun oppilaiden hiihtokampanjasta, jossa pahviseen korttiin kerättiin talven aikana kertyneitä hiihtokilometrejä. Toisella koululla opettaja kuljetti oppilaitaan koulupäivän jälkeen kirkonkylälle yleisurheiluharjoituksiin, mistä sai alkunsa niin kansainvälinen kilpaura kuin pienen kunnan vuosikymmeniä jatkunut vahva yleisurheiluperinne.

Opettajien vapaudella oli myös kääntöpuolensa. Joskus liikunta saattoi opettajan yksipuolisen kiinnostuksen vuoksi muuttua rangaistukseksi tai liikuntaa saatettiin käyttää tietoisesti rangaistuksena. Opettaja hiihdätti lapsia liikuntatunnista toiseen tai hiihtokilpailussa oli kaikkien hiihdettävä verenmaku suussa. Kerran lapset kapinoivat ja päättivät jättää sukset kotiin. Tämän seurauksena opettaja laittoi oppilaat marssimaan maantien viertä: ”hän siellä etunenässä ja me muut perässä jonossa, ja joka toinen puhelinpylvään väli juostiin ja joka toinen käveltiin”.

Muistoissa nousivat esiin liikuntatunteihin liitetyt kielteiset, joskus nöyryyttävätkin kokemukset, jotka moni suomalainen voi jakaa – oli sitten käynyt koulua maaseudulla tai kaupungissa. Kilpailullisuuden korostaminen saattoi jättää liikunnasta muuten pitävän lapsen muistoihin voimakkaan jäljen. Joukkuejaot tuntuivat monista painajaismaisilta, ja usein lapset joutuivat tekemään itselleen vieraita ja epämieluisia asioita. Osa kuitenkin imi itseensä maaseutukouluille tyypillistä kisakulttuuria, johon kuuluivat useita kertoja vuodessa toistuneet koulujen väliset yleisurheilu- ja hiihtokilpailut tai jalkapallopelit. Lasten vapaa-ajan muutoksesta näkyy merkkejä 1990-luvun muistoissa. Kuvaan astuivat tietokonepelit ja aiempaa tavoitteellisempi harrastaminen. Samaan aikaan EU ja maatalouden murros sekä kyläkoulujen kiihtynyt lakkauttaminen muuttivat kylien ja perheiden arkea. Aineistostamme voi kuitenkin tehdä yhden keskeisen havainnon: koulun ja koulun ulkopuolisen elämän raja oli haastateltaviemme kuvauksissa varsin avoin. Koulujen tilat ja ympäristö vetivät lapsia puoleensa myös vapaa-ajalla, ja opettajan rooli ulottui virallisen opetustyön ulkopuolelle. Tämä oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että lasten liikkuminen maaseutukylissä oli sekä arkista että yhteisöllistä.

Kirjallisuutta

Lähteet

Peruskoulu maaseudun murroksessa -hankkeen (Koneen säätiö 2024–2028) puitteissa vuosina 2023–2025 tehdyt haastattelut. Lisää tietoa hankkeesta: https://sites.utu.fi/priima/

Salasuo, Mikko ja Ojajärvi Anni 2014. Melkein sata vuotta poikien liikkumista. Elämäntapa ja fyysinen aktiivisuus neljän sukupolven lapsuudessa ja nuoruudessa. Kasvatus & Aika 8:1, 98–112.