Nykyään erilaiset henkiseen ja psyykkiseen terveyteen liittyvät teemat ovat selkeästi esillä esimerkiksi mediassa, ja hiljalleen mielenterveysongelmiin liittyvä häpeä ja piilottelu ovat alkaneet murentua. Mielenterveyden sekä muun lääketieteen historia ovat nousseet myös historiantutkimuksen suosituiksi kohteiksi.
Minusta kiintoisaa on aina ollut se, kuinka paljon itse lääkärit ja muut ammattilaiset ovat vaikuttaneet lääketieteen käytäntöihin sekä aikalaiskäsityksiin. Halusinkin keväällä 2025 tekemässäni kandidaatintutkielmassa tarkastella juuri tätä. Analysoin kolmea Sotilaslääketieteellisessä Aikakauslehdessä julkaistua artikkelia, ja pohdin, miten lääkärit muovasivat omaa auktoriteettiaan ja rakensivat omaa asemaansa sotien loputtua. Tämä asema on vaikuttanut niin itse lääketieteen kuin potilaidenkin elämään, ja siksi koin tällaisen näkökulman erityisen mielenkiintoiseksi. Täten perehdyin tarkemmin suomalaisen mielenterveyden historiaan. Esille nousi erityisesti se, kuinka sodanjälkeisessä Suomessa sotien jälkeensä jättämät ”sotapsykoosit ja -neuroosit” yritettiin lakaista maton alle.
Ensimmäinen ja toinen maailmansota olivat monella tapaa käännöskohtia niin eurooppalaisessa kuin suomalaisessa mielenterveystyössä. Maailmansodat nostivat erilaiset sodan aiheuttamat psyykkiset olotilat ja vammat lääkäreiden pöydille. Pitkittyneet taistelut ja asemasodankäynti ajoivat sotilaita henkisen romahduksen partaalle, ja Suomessakin jouduttiin kehittämään sotapsykiatriaa rintamaoloihin sotien myötä.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Mutta miten psyykkisiä vammoja tulisi hoitaa tai miten niihin tulisi suhtautua? Nämä kysymykset pyörivät niin lääkäreiden kuin valtionjohdonkin mielessä. Suomalaislääkärit omaksuivat rintamaoloihin kehitetyn sotapsykiatrian saksalaisilta – olihan Saksa tärkeä pilari akateemisessa kentässä jo muutenkin, ja jatkosodan aikana tehty yhteistyö Natsi-Saksan kanssa vain vahvisti saksalaista vaikutusta. Saksalaiseen tyyliin Suomessakin suhtauduttiin erilaisiin sodan aiheuttamiin psyykkisiin vammoihin tiukalla kädellä; kuri ja selkeisiin, suoraviivaisiin lääketieteellisiin käytäntöihin perustuva hoitomuoto loi psyykkisistä vammoista hiljalleen taakan itse potilaalle, mutta myös valtiolle – yhteiskunnan ”armopaloille” tukeutuminen ei ollut hyväksyttävää.
Koska sotapsykiatria kehitettiin sotivan valtion tarpeisiin, luonnollista oli, että kaiken takana piili ideaalin sotilaan malli. Hoitojen ja diagnoosien varjossa psykiatrit hiljalleen muovasivat kuvan siitä, minkälainen oikeanlaisen suomalaisen sotilaan tulisi olla. Tärkeintä oli taisteluun kykenevä mies; kurinalaisuus, periksiantamattomuus ja isänmaallisuus sekä rohkeus olivat ihanteellisen sotilaan ominaisuuksia. Liiallinen pelko ja tunteellisuus sekä laiskuus olivat taas kaiken tämän vastakohta.
Vaikka sodat jättivät jälkeensä lukuisia psyykkisesti vammautuneita sotilaita, ei ammattihenkilökuntaa ollut tarpeeksi heitä hoitamaan. Psykiatrian erikoiskoulutuksen saaneita lääkäreitä oli Suomessa vain kourallinen – siis joitakin kymmeniä. Nämä henkilöt pohtivat, muovasivat ja määrittivät sotapsykiatrisen hoidon käytänteitä, ja näin vaikuttivat vahvasti siihen, miten erilaiset mielenterveydenhäiriöt nähtiin. Niin sotien aikana kuin niiden jälkeen keskustelua edellä mainituista käytännöistä käytiin Sotilaslääketieteellisessä Aikakauslehdessä, johon monet aikansa ammattilaiset kirjoittivat. Itse sotilaat eivät kuitenkaan saaneet puheenvuoroa – heidän oli tyydyttävä passiivisen potilaan rooliin.
Psyykkiset vammat ja oireet saatettiin täten usein kohdistaa potilaan omiksi heikkouksiksi, jotka johtuivat esimerkiksi huonosta perimästä tai heikosta hermostollisesta rakenteesta. Katse siis kohdistui vakaasti yksilöön sodan väkivaltaisuuksien sijaan. Tällainen normi usein johti siihen, että psyykkisesti vammautuneista sotilaista tuli jotakin toista sekä kansalliseen identiteettiin kuulumatonta – vierasta, epämiehekästä ja ei-toivottua.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
On vaikea kuvitella, miltä psyykkisesti vammautuneen sotilaan arkipäivä on näyttänyt, sillä psyykkiset vammat ovat laaja termi monenlaisille psyykkisille sekä henkisille häiriöille ja arville. Sotasairaalassa ja sodan jälkeen erilaisissa hoitolaitoksissa vietetyt päivät, viikot tai jopa kuukaudet sekä ajan yleinen ilmapiiri psyykkisiä vammoja kohtaan ovat olleet omiaan vahvistamaan stigmaa.
Vaikka sodat loppuivat, ei tarve psyykkiselle hoidolle tietenkään kadonnut. Sotien taakseen jättämä sekasorto sekä jännitteinen sisä- ja ulkopoliittinen ilmapiiri kärjistivät jyrkkää suhtautumista psyykkisesti vammautuneita sotilaita kohtaan. Heille ei annettu mahdollisuutta käsitellä tai purkaa omia mieltä järkyttäviä kokemuksiaan avoimesti – väkivaltaisuudet, pelot ja kipu oli nieltävä yhteisen hyvän vuoksi.
Työnteko ja tarve hyvän tulevaisuuden saavuttamiseen nousivat yksilön kärsimysten edelle; katse oli siirrettävä sodista tulevaisuuteen ja siihen, miltä huomisen Suomi tulisi näyttämään. Tulevaisuuden rakentaminen oli tärkeää, vaikkei menneitä sotia saanut unohtaa. Myös vanhempien rooli oikeaoppisesta lastenkasvatuksesta nousi esille; lapsista oli tultava reippaita ja kunniallisia kansalaisia. Esille nousi huoli psyykkisten vammojen periytymisestä vanhemmalta lapselle. Eihän kukaan toivonut, että seuraava sukupolvi kärsisi samoista ongelmista…
Kun sotilaat eivät saaneet puhua kokemuksistaan avoimesti, johti tämä lääkärien hallitsevien näkemysten vahvistumiseen, ja sotilaiden äänten vaimentumiseen. Kun puhua ei saanut, ainoa vaihtoehto, joka jäi jäljelle, oli hiljaisuus. Syntyi hiljaisuuden kulttuuri, joka kannettiin isien, veljien ja setien mukana rintamalta ja sairaaloista pelloille ja pirtteihin. Millaisen mallin nämä miehet saattoivat antaa seuraavalle sukupolvelle?
Sanattomuudellaan isät, veljet ja sedät opettivat nuoremmat samaan hiljaisuuden kulttuuriin, joihin heidät itse oli muovattu. Tämä malli opetti nuoremmille, että psyykkiset vammat ja arvet ovat jotakin, joita on piiloteltava ja hävettävä. Liika tunteellisuus, pelko ja ahdistus eivät sopineet suomalaisesta miehestä ja sotilaasta rakennettuun kuvaan, ja näin erityisesti nuoremman sukupolven pojat oppivat hiljalleen, minkälaisia miehiä heistä olisi tultava. Koska avointa keskustelua henkisistä arvista ei käyty, siirsi hiljaisuus osan sodan taakseen jättämistä sirpaleista nuoremman polven kannettavaksi. Tästä syntyneen jatkumon palasia voi havaita vielä – vaikeus puhua ja hakea apua kuormittavat erityisesti miehiä vielä tänä päivänäkin.
Lähteet
Lehtoranta, Siiri: ”Kaikista vähimmin heistä on näin ollen taistelijoiksi.” Sotapsykiatrinen asiantuntijuus, auktoriteettiasema ja valta Sotilaslääketieteellisessä Aikakauslehdessä vuosina 1946–1950. Kandidaatintutkielma, Humanistinen tiedekunta, Turun yliopisto, Turku 2025.