Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin

Historia on jotakin aiemmin tapahtunutta, mutta yhtä lailla se on elämässämme läsnä myös tänään ja huomenna. Historia ei elä ainoastaan aikalaisdokumenteissa ja historiankirjoissa, vaan se kulkee kaikkien kokijoidensa mukana läpi elämän. Tämä ihmisten mieliin tallentunut historia oli perusta, jolle lähdimme rakentamaan kirjaamme Jälleenrakentajien lapset. Sotienjälkeinen Suomi lapsen silmin.

Aineistosta ei ollut pulaa: Suomessa on viime vuosikymmeninä järjestetty useita muistitietokeruita, joihin suomalaiset ovat myös osallistuneet ahkerasti. Ihmiset ovat kirjoittaneet muistojaan muun muassa koulusta, sotalapsuudesta, evakkomuistoista ja sotainvalidi-isistään. Kirjoitukset eivät ole samasta muotista: yksi on kirjoittanut hajanaisia ajatuksia käsin, huteralla käsialalla, toinen tietokoneella lähes painovalmiin elämäkerran. Joku eläytyy lapsen tunteisiin käyttämällä tekstissään historiallista preesensiä, toinen analysoi lapsuuttaan toteavaan sävyyn vuosikymmenten tuoman etäisyyden turvin.

Meille nämä kaikki kirjoitukset olivat arvokasta lähdemateriaalia. Halusimme tavoittaa kirjassamme juuri lapsen näkökulman, ja siitä voivat kertoa vain entiset lapset itse. Täydensimme muistitietoaineistoista, aikalaislähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta koostuvaa aineistoamme myös itse tekemillämme haastatteluilla. Niissä pystyimme esittämään kysymyksiä myös itse, emmekä ainoastaan tyytymään niihin vastauksiin, jotka oli jo valmiiksi annettu.

Käytämme kirjamme sivuista valtaosan kuvaamaan sitä Suomea, jossa muistelijamme elivät lapsuuttaan 1940–50-luvuilla. Emme kuitenkaan halunneet jäädä pelkästään noihin jälleenrakennuksen vuosikymmeniin. Muistelijoiden puheet ja kirjoitukset tarjosivat myös mahdollisuuden tarkastella sitä, miten historia ja nykyaika kohtaavat tavallisten ihmisten elämässä.

Näin kirjoitti Jälleenrakentajien jäljillä keruuseen osallistunut Marja Marjomaa (s. 1947 Tampereella):

”En muista, että sota-ajasta olisi lasten kuullen puhuttu, mutta toki vanhempien elämän epävarmuus, isän invaliditeetti, sairaalloisuus, katkeruus ja pitkät työpoissaolot sekä äidin sulkeutuneisuus ja läsnäolon puute ovat jättäneet jäljen minun ja pikkuveljeni elämään. Koko ikäni olen hakenut turvaa ja toisten hyväksyntää, ripustautunut ihmisiin ja pelännyt hylkäämisiä. Paljon olen miettinyt sitäkin, kuinka paljon sisäinen epävarmuuteni on heijastunut lapsiini ja heidän aikuistumiseensa – olisivatko heidän elämänsä lähtökohdat olleet helpommat, jos olisin ollut kasvattajana vahvempi. Kunnon kansalaisia heistä silti on kehkeytynyt.”

Vastaavia pohdintoja on hyvin monella muullakin. Niitä on tietysti hyvin monenlaisia: Toiset kokevat, että heistä on niukoissa oloissa kasvanut itsenäisiä ja tasapainoisia ihmisiä. Toiset taas potevat yhä lapsuudessaan saamiaan haavoja, ja yrittävät vielä eläkepäivilläänkin oppia ymmärtämään esimerkiksi omia vanhempiaan. Jotkut ajattelevat, että asioista jauhetaan nykyään liikaakin. Jotkut toiset ovat sitä mieltä, että asioista on vaiettu liian kauan.