Perheet ahtaalla. Asuntopula ja siihen sopeutuminen toisen maailmansodan jälkeisessä Helsingissä

Väitöskirjassani tutkin Helsingin toisen maailmansodan jälkeistä asuntopulaa ja sen kokemusta. Kuukausittain noin 4 000–6 000 helsinkiläisperhettä (12 000–18 000 henkilöä) joutui majoittumaan erittäin ahtaisiin ja puutteellisiin asuntoihin. Työssäni kysyin, miten vaillinainen asuminen vaikutti perheiden elämään ja minkälaisia olivat perheiden selviytymisen keinot. Vastaväittäjänä toimi professori Panu Pulma (Helsingin yliopisto) ja kustoksena professori Petri Karonen (Jyväskylän yliopisto). Työni ohjaajina toimivat professorit Petri Karonen, Pirjo Markkola ja Jari Ojala.

Rauhan tulo syksyllä 1944 käynnisti sodan erottamien perheiden yhteenpaluun, mikä loi omat sopeutumisen haasteensa. Sotaan liittyvien elämänmuutosten, esimerkiksi miesten kotiutumisen, rinnalla perheiden elämään vaikuttivat tavalliseen elämänkulkuun, kuten avioitumiseen ja lasten syntymään liittyvät muutokset. Puutteellinen asuminen vaikeutti merkittävästi perhe-elämän jälleenrakennusta. Mitä pidempään perheet joutuivat tyydyttävää asuntoa odottamaan, sitä vaikeammaksi sopeutuminen puutteellisiin oloihin muodostui. Pitkä odotusaika kulutti perheiden voimavaroja ja resursseja sekä heikensi sosiaalisen tuen saannin mahdollisuuksia.

Puutteelliset asunnot pienine kurjuuksineen muodostivat kroonisen stressitekijän, joka vähitellen kulutti perheiden aikuisten voimavaroja. Rasitus kohdistui erityisesti perheenäiteihin, jotka enimmäkseen olivat vastuussa hoivan antamisesta ja kotitalouden hoidosta. Monet sodasta palanneet miehet kärsivät lisäksi psyykkisistä ongelmista, eivätkä he kokeneet saavansa ahtaissa asunnoissa tarpeellista lepoa ja rauhaa.

Asutuskeskuksien asuntorakentamiseen kyettiin panostamaan vasta 1940-luvun lopulla, minkä johdosta asuntopulasta selviytyminen jäi suurelta osin perheiden omalle vastuulle. Tyypillisesti perheet joutuivat odottamaan tyydyttävän asunnon saantia 7–13 kuukautta, ja odotusaikana perheiden oli itse huolehdittava majoituksesta.

Tilapäisen majoituksen järjestelyssä perheet saivat huomattavaa tukea lähiomaisiltaan ja sukulaisiltaan, ja ilman mainittua apua asuntopulan kielteiset seuraukset olisivat olleet huomattavasti vakavampia. Avunsaannista huolimatta vaikeat asuinolot jättivät kuitenkin jälkensä perhe-elämään. Sekä asunnontarvitsijat että heidän asioitaan hoitaneet viranomaiset näkivät asuntopulan vaikuttavan kielteisesti perheiden hyvinvointiin, erityisesti aikuisten parisuhteeseen mutta myös vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen.

Väitöstutkimustani rahoittivat seuraavat tahot ja säätiöt: Emil Aaltosen säätiö, Helsingin kaupunki, Jyväskylän yliopisto, Koneen säätiö, Oskar Öflunds Stiftelse, Suomen Kulttuurirahasto.