Käpylän kansakoulua käynyt 10-vuotias Anneli kirjoitti kouluaineessaan vuonna 1949, kuinka kauppaleikissä heillä oli ”silakkana voikukan lehdet, jauhoina hiekkaa, voina voikukat, makaryyninä voikukan varret ja rahana pieniä kiviä.”
Annelin kirjoittama kouluaine tuo hyvin esille, kuinka jokapäiväisessä arjessaan lapset tarkkailevat usein ympäristöään ja löytävät siitä erilaisia toiminnan mahdollisuuksia. Leikin muotoutumiseen voivat vaikuttaa myös esineiden ja materiaalien ominaisuudet, esimerkiksi hiekan voi nähdä houkuttelevan esiin tietynlaista tapaa sen käsittelyyn, vaikkapa tarttumiseen ja sormien lävitse valuttamiseen. Vastaavalla tapaa lapsen silmissä maassa lojuva puunoksa voi näyttäytyä houkuttelevana, ja mahdollisuutena leikkiin tai vain sen kantamiseen.
Varsinkin 1900-luvun alun lapsuutta käsittelevä muistitieto tuo esille, kuinka luovasti lapset käyttivät ympäristöään erilaisten leikkien luomiseen, kuten vaikkapa seuraava, vuonna 1937 syntyneen naisen kuvaus tuo esille:
”Etsimme yhdessä pihapiiristä mansikoita suihimme ja läträsimme savesta, jota löysimme hiekkakuopasta, enimmäkseen palloja, joita söimme leikisti pullina lepänlehtilautasilta. Keräilimme myös kiviä, seurailimme muurahaisten kulkemista, ihailimme perhosia ja poimimme kukkasia myös hänen äidilleen ja mummilleen.”
Yhtä lailla lapsuusmuistot tuovat esille, kuinka tärkeänä pidettiin myös valmiilla leluilla, esimerkiksi nukeilla tai autoilla leikkimistä, ja kuinka ylpeitä oltiin harvinaisemmista ja uusista, esimerkiksi mekaanisia ominaisuuksia sisältävistä leikkikaluista. Sisäleikitkin siis houkuttelevat lapsia, eikä elämä ollut pelkkää käpylehmillä leikkimistä, kuten joskus entisajan leikkeihin ironisesti viitataan.
Ulkona leikkiminen, ja erilaisiin ympäristöihin tutustuminen koettiin kuitenkin monestakin syystä mielekkäänä: kodin ulkopuolelle siirryttäessä lapset pääsivät pois vanhempien valvovien silmien alta ja komentelusta ja toisaalta lapset halusivat löytää ja luoda itse omia paikkoja, joissa viihdyttiin ja jossa olo tuntui mukavalta ja turvalliselta. Kehityspsykologinen tutkimus on tuonut esille, että noin 8–9 vuoden iässä lapset alkavat itsenäistyä, ja itsenäistymisprosessiin kuuluu oman erillisen minän rakentaminen suhteessa kotiin ja vanhempiin. Niin pojilla kuin tytöillä tuohon kehitysvaiheeseen on usein kuulunut myös oman, konkreettisen tilan rakentaminen. Suomessa on melko pitkään asuttu ahtaasti, ja vain harvakseltaan lapsilta löytyi, juuri heille tarkoitettu huone. Tilaa sen sijaan löytyi kodin ulkopuolelta.
Lasten kulloisetkin ympäristöt ovat osaltaan luoneet mahdollisuuksia ja rajoituksia majojen ja piilopaikkojen rakentamiseen. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä myös asutuskeskuksista löytyi paljon rakentamattomia tiloja ja kaupunkilaislapsillekin tarjoutui mahdollisuuksia omien paikkojen rakentamiseen. Tyypillisesti muistitiedossa käsitellään poikien majoja, joiden rakentamiseen on käytetty mitä vaihtelevimpia materiaaleja: risuja, kiviä, lautoja, peltiä, vanhoja mattoja. Rakentamisessa hyödynnettiin usein valmiita luonnonmuodostelmia, kallionkielekkeitä ja siirtolohkareita. Majoja rakennettiin myös kaikenlaisiin kellareihin, pannuhuoneisiin ja raunioihin, joissa pojat pitivät usein ”päämajaa”. Rafael Helanko tutki väitöskirjassaan Turun poikasakkeja (1953) ja tutkimus tuo kiinnostavalla tavalla esille, kuinka majoja hyödynnettiin hyvin monissa leikeissä, muun muassa vakoilemisessa.
Majoja ja piilopaikkoja luodessaan lapset muovaavat samalla ympäristöään, ja tämän toiminnan voidaan nähdä tuottavan lapsille positiivista minäkäsitystä, tunnetta siitä, että minä osaan ja pystyn hallitsemaan ympäristöni ja maailmaani. Tämä onkin yksi syy siihen, miksi lasten toiminta ja jäljet näkyvät vuosikymmenestä toiseen heidän kasvuympäristöissään.
