“Luojan kiitos, että välimatkaa oli niinkin paljon, (hiekkakuopan reunat olivat etäällä toisistaan) muuten olisi tullut oikeasti ruumiita, kun iso kivi singottiin, niin kyllä siinä leppä rutisi, kun kohdalle sattui.”
Suomessa lasten ympäristösuhdetta on määrittänyt liikkumisen vapaus, joka tutkimusten valossa on ollut aktiivista ja itsenäistä pitkään, myös kansainvälisesti vertailtuna. Lasten kyky ja mahdollisuudet itsenäiseen liikkumiseen ovat rakentuneet osaltaan kasvatuksen seurauksena. Niin kodeissa kuin kouluissa on arvostettu lasten liikkumista, ja lapsia on tietoisesti ohjattu ja harjaannutettu siihen. Maaseudulla ja myös kaupungeissa lasten työpanosta tarvittiin erilaisten askareiden toimittamiseen: polttopuiden kantaminen, veden hakeminen kaivosta, kaupassa käynti tai vaikkapa sienestäminen ja marjastaminen vaativat kaikki liikkumista. Vasta maatalouden koneellistuminen vähensi lasten työvoiman tarvetta, 1960-luvulta lähtien.
Toisaalta myös erilaiset pakot ohjasivat lapsia itsenäiseen liikkumiseen. Kouluun oli useimmiten kuljettava jalan tai polkupyörällä, mahdollisuuksien mukaan, ja talvisin myös hiihtäen. Lasten kyydittäminen kouluun ja harrastuksiin on yleistynyt vasta 1990-luvulta lähtien. Vanhemmat arvioivat myös yhä tarkemmin lasten liikkumisen turvallisuutta ja toisaalta erityisesti maaseudulla kouluverkostojen harveneminen on lisännyt erilaisten koulukyyditysten tarvetta.
Erityisesti suurten ikäluokkien lapsuudessa liikkumisen vapaus oli suurta ja loi mahdollisuuksia hyvin monenlaisissa ympäristöissä liikkumiseen. Usein kiinnostavina pidettiin paikkoja, joissa lapset saivat olla omissa oloissaan, ilman aikuisten valvontaa ja puuttumista. Usein asutuskeskuksissa ja kylien raiteilla lasten liikkumista ohjasivat omien vanhempien lisäksi naapurit, talonmiehet, puistovahdit, poliisit ja ohikulkijat, jotka ohjasivat lapsia pois sopimattomaksi katsotusta toiminnasta ja alueelta. Sopivaa rauhaa tarjosivat kuitenkin lähimetsät tai vaikkapa hiekkakuopat. Lasten valtakunnissa leikit saivat mitä moninaisimpia muotoja, ja yltyivät välillä vaarallisiksi, kuten seuraava esimerkki osoittaa.
Imatran Karhumäellä, 1950-60-lukujen vaihteessa, tekemisistä keksittiin usein porukalla, ja ajoittain myös sotaleikit kuuluivat repertuaariin. Vuonna 1952 syntynyt isäni Martti Malinen kuului poikasakkiin, joka yhden kesän ajan otti haltuunsa suuren hiekkakuopan ja muutti sen sotatantereeksi. Isäni piirtämä kartta osoittaa paitsi hiekkakuopan sijainnin, myös muutamat muut poikien leikkipaikat.
Hiekkakuopalla sotimiseen käytettiin ensisijaisesti jättikokoista, pyörien ja lavetin päälle rakennettua ritsaa, jonka kantama oli noin 20-60 metriä.
Jättiritsojen käyttö vaati 3-4 ”sotilasta”: ammusten (isojen kivien) kerääjän, lataajan, tähtääjän ja ampujan. Osia vaihdettiin sitä myöten, kun ampuja ei enää jaksanut vetää ritsaa ampuma-asentoon. Vihollisina toimivat Tuulikallion pojat, joiden kanssa Karhumäen pojat tulivat muuten toimeen. Kun sotaväsymys lopulta yllätti pojat, niin vihollisuuksien päättyessä ritsat piilotettiin sopiviin piilopaikkoihin, myöhempää käyttöä varten.
Martti Malisen muistelemat sotaleikit kertovat paitsi poikien kädentaidoista, ja halusta yhdessä tekemiseen, myös leikkikulttuurista, jossa välillä otettiin isojakin riskejä. Pojat olisivat voineet vahingoittua pahastikin kovalla vauhdilla lentävistä kivistä. Onneksi isommilta vahingoilta vältyttiin, ja toisaalta osapuolet itse sijoittivat ritsat tarkoituksellisesti melko etäälle toisistaan, hiekkakuopan reuna-alueille.
Usko omiin kykyihin johdatti suurten ikäluokkien lapsia, ja erityisesti poikia, jatkuvasti myös vaarallisiin tilanteisiin. Sanomalehdissä julkaistiin säännöllisesti uutisia lasten hukkumisista, kuolemaan johtaneista putoamisista ja vakavista liikenneonnettomuuksista. Esimerkiksi vuonna 1950 kuoli tapaturmaisesti yli 480 lasta.
Lapsen kuolema vaikutti aina syvästi niin vanhempiin, sisaruksiin kuin ikätovereihin, ja tapaturmien suurta määrää pidettiin myös vakavana yhteiskunnallisena ongelmana. Muun muassa Tapaturmantorjuntayhdistys teki tiivistä yhteistyötä koulujen kanssa lasten opettamiseksi turvalliseen liikkumiseen ja käyttäytymiseen niin kodissa, koulumatkoilla kuin vapaa-ajalla. Kuitenkin lasten onnettomuuksien määrä pysyi korkealla tasolla vielä 1970-luvun alkuvuosiin saakka. Vasta lainsäädännölliset uudistukset, muun muassa nopeusrajoitusten käyttöönotto, turvavöiden käyttöpakko (aluksi etuistuimilla) ja toisaalta yleisen turvallisuuskulttuurin kehittyminen auttoivat vähentämään lasten tapaturmaisten kuolemien määrää. Kun vielä 1960-luvun puolivälissä vuosittain noin 400 alle 15-vuotiasta lasta kuoli tapaturmaisesti, ovat määrät 2010-luvulle tultaessa tippuneet dramaattisesti, noin 10-20 tapaukseen vuodessa.