”En luule olevani kovin ruma” – koulutyttöjen ajatuksia itsestään sekä maailmasta 1920- ja 1930-lukujen Suomessa

”Oi kuinka ihanaa, ihanaa onkaan elämä. […] Ja kuitenkin minä kaipaan, aina vain kaipaan jotakin saavuttamatonta. Olenhan viisitoistavuotias.”

Lähes sata vuotta vanha päiväkirjamerkintä kuulostaa yllättävän tutulta. Nuoruuteen kuuluu innostusta, epävarmuutta, muiden mielipiteiden miettimistä ja tunnetta siitä, että elämässä pitäisi olla jotakin enemmän. Vaikka ympäröivä maailma on muuttunut valtavasti, moni nuoruuden tunne on säilynyt.

Päiväkirjamerkinnän kirjoittaja kasvoi 1920- ja 1930-lukujen Suomessa, jossa elettiin muutoksen aikaa. Nuoren tasavallan yhteiskunta oli vasta rakentumassa itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen, ja 1920-lukua leimasi pyrkimys yhteiskunnalliseen eheytymiseen. Vuonna 1921 voimaan astunut oppivelvollisuuslaki laajensi koulutuksen merkitystä lasten elämässä, kaupungistuminen eteni ja uudenlaiset kulttuurin ja viihteen muodot – aikakauslehdet, elokuvat ja radio – toivat arkeen uusia vaikutteita erityisesti Etelä-Suomessa. Myös tyttöjen koulutusmahdollisuudet lisääntyivät, ja aikakauden kaupunkikulttuurissa vahvistui ajatus ”nykyajan tytöstä”, jolla oli mahdollisuus kouluttautua, hankkia ammatti ja rakentaa itselleen uudenlaista tulevaisuutta. Tätä kuvaa vahvisti myös tyttökirjallisuus, jossa koulutyttöjen arki ja tulevaisuuden mahdollisuudet nousivat keskeisiksi aiheiksi.

Muutos ei kuitenkaan merkinnyt vanhojen ihanteiden katoamista. Tyttöjen elämää määrittivät edelleen vahvat käsitykset siveellisyydestä, kiltteydestä, hoivaamisesta sekä tulevasta äidin ja vaimon roolista. Tyttö saattoi siis samanaikaisesti kohdata uusia mahdollisuuksia ja hyvin perinteisiä odotuksia siitä, millainen hänen tuli olla. Mutta miltä tämä ristiriita tuntui tytöstä itsestään? Millaisia tunteita se herätti, ja miten tyttö oppi ymmärtämään itseään suhteessa ympärillään oleviin odotuksiin?

Juuri tällaisia kysymyksiä voidaan lähestyä päiväkirjojen avulla. Historian pro gradu –tutkielmassani avaan sitä, miten lapsuuden historiaa voidaan tutkia lasten itse kirjoittamien tekstien kautta. Tutkimuksen keskiössä ovat kolme päiväkirjakokoelmaa, jotka ovat kirjoittaneet kolme kaupunkilaistyttöä 20- ja 30-luvuilla. Päiväkirjojen tutkimuskäyttöön liittyy väistämättä eettinen jännite, sillä vaikka aineistot on luovutettu arkistoon tutkimuskäyttöä varten, ne ovat alun perin syntyneet hyvin henkilökohtaisiksi ja mahdollisesti yksityisiksi teksteiksi. Niiden käyttö siis edellyttää erityistä huomiota kirjoittajien yksityisyyteen ja aineiston henkilökohtaiseen luonteeseen. Tutkielmassa kirjoittajien ja heidän läheistensä nimet ovat siksi anonymisoitu, eikä aineistoa hyödynnetä tavalla, joka voisi aiheuttaa heille haittaa tai loukata heidän muistoaan. Päiväkirjojen tulkinnassa on lisäksi huomioitava niiden erityinen luonne: kirjoittajat ovat itse päättäneet, mitä merkitsevät muistiin, ja yksi tutkimuksen kokoelmista on myöhemmin puhtaaksikirjoitettu. Tutkimuksessa päiväkirjoja ei näin ollen käsitellä täysin läpinäkyvinä kuvauksina menneisyydestä, eikä siihen pyritäkään. Päiväkirjat ovat lähtökohtaisesti subjektiivisia ja osittain muokkautuneina lähteitä, joiden käyttö edellyttää sekä lähdekriittisyyttä että kirjoittajien yksityisyyden kunnioittamista. Menneisyyden tunteita ja kokemuksia voidaan tutkia, mutta ei yksilöiden kustannuksella.

Kokonaisuutena lasten itse kirjoittamat tekstit voivat kertoa paljon eri aikakausista ja päiväkirjoissa lapsuus ei missään nimessä näyttäydy ainoastaan yhteiskunnallisina muutoksina, instituutioiden historiana tai muunlaisina laajempina ilmiöinä. Lapsuuden kuvaukset ja muistot eivät myöskään ole vielä värittyneet aikuisuuden seurauksena, mikä on tavallista muistitietoon perustuvan lapsuuden tutkimuksen kanssa. Sen sijasta tyttöjen kirjoittamat tekstit tuovat esille näkökulmia lapsuuteen elettynä ja koettuna todellisuutena, joka voi ajoittain hyvinkin poiketa siitä, miten sama yksilö muistelee lapsuuttaan myöhemmin. Kaiken kaikkiaan päiväkirjoissa historiallinen aika tulee lähelle: se näkyy siinä, mistä lapsi iloitsee, mitä hän pelkää, mistä hän haaveilee, mitä hän häpeää ja millaisena hän näkee itsensä sekä muut. Päiväkirjan kirjoittaminen on myös ollut tapa, jolla omia tunteita sekä kokemuksia jäsennettiin, ja jossa käsitys omasta itsestä sai vähitellen muotoa. Tunne- ja kokemushistorian näkökulmasta tällaiset kuvaukset ovat kiinnostavia juuri siksi, että tunteet eivät synny tyhjiössä. Se, mikä tuntuu tärkeältä, hyvältä, hävettävältä tai tavoiteltavalta, on yhteydessä siihen ympäristöön, jossa ihminen elää. Aikakauden käsitykset sukupuolesta, koulutuksesta, ulkonäöstä, ystävyydestä ja sopivasta käytöksestä tarjosivat tytöille malleja, joiden kautta he saattoivat tulkita omia kokemuksiaan. Päiväkirjoissa näitä malleja ei kuitenkaan välttämättä vain toisteta, vaan niitä myös sovelletaan, tulkitaan ja neuvotellaan suhteessa omaan elämään sekä yksilöllisiin tarpeisiin.

Itsen ja muiden arviointia

Nykyään nuori voi nähdä päivän aikana satoja kuvia muiden ihmisten kasvoista, vartaloista, vaatteista ja elämästä. Lähes sata vuotta sitten vertailun kohteet löytyivät koululuokasta, kirjoista, ystäväpiiristä ja kadulta tai varakkaammilla seuduilla myös elokuvista ja lehdistä. Vertailu ei siis ole uusi ilmiö.

Vertailun näkökulmasta yksi asia nousee päiväkirjoissa jatkuvasti esiin: oma ulkonäkö kiinnosti. Eräs kirjoittaja kuvailee tarkasti itseään, kuten kasvojaan, hiuksiaan, ja sormiaan, jonka jälkeen hän päätyy varovaiseen arvioon: ”En luule olevani kovin ruma.” Lause on pieni, mutta se kertoo paljon. Sen sijasta, että kirjoittaja vain kuvailisi omaa ulkonäköään, hän arvioi itseään suhteessa johonkin käsitykseen siitä, miltä pitäisi näyttää. Samalla arvio on varovainen. Hän ei julista olevansa kaunis, vaan tyytyy toteamaan, ettei ole ”kovin ruma”.

Toisinaan ääni muuttuu täysin. Samassa päiväkirjassa julistettiin: ”Jos tahdot tässä maailmassa nähdä jotain äärettömän suloista ja puoleensavetävää niin katso minua, oi ihminen.” Ristiriita on kiinnostavaa. Nuori voi samanaikaisesti epäillä omaa ulkonäköään ja silti leikitellä täysin päinvastaisilla ajatuksilla. Päiväkirja antoi luvan kokeilla erilaisia minäkuvia – myös sellaisia, joita ei ehkä olisi sopinut sanoa ääneen. Moni saattaisi sanoa, että tässä kaikessa on jotakin hyvin inhimillistä. Myös nykyajan nuori rakentaa kuvaa itsestään, tarkkailee muiden reaktioita ja pohtii, millaisena muut hänet näkevät. Erona on tietenkin se, että 1930-luvun tytön ”yleisö” oli pääsääntöisesti naapurusto tai koululuokka. Nykyisen nuoren yleisö voi sosiaalisen median kautta olla koko maailma.

Yleisön koosta riippumatta muiden mielipiteillä oli silti suuri merkitys: ulkonäkö ei ollut koskaan vain oma asia. Se muodostui suhteessa muiden katseisiin. Ystävän kehu saattoi nostaa mielialaa, mutta samalla oman kauneuden tunnustaminen tuntui hieman sopimattomalta: ”Tänäänkin hän sanoi minulle aivan suoraan, että olen kaunis. Mikä vahinko, nythän tiedän hautoa eräitä itserakkaita ajatuksia.” Huumori tekee kommentista kevyen, mutta sen taustalla näkyy kiinnostava ihanne: hyvä tyttö ei saanut olla liian ihastunut itseensä.

Ystävän kehu saattoi saada kirjoittajan ajattelemaan itsestään entistä paremmin. Toisaalta yksi ikävä kommentti saattoi tuntua musertavalta. Eräs tytöistä kertoo, kuinka ystävä kommentoi hänen uutta talvitakkiaan: ”Voi jestas, kuinka lyhyt talvitakki. Kylläpä se näyttää hirveän omituiselta.” Kommentti jää vaivaamaan, ja pian kirjoittaja haaveilee uudesta, pitkästä ja mustasta takista, vaikka tietää, ettei sellaista ole mahdollista saada. Tällainen kohtaus on hyvin arkinen, ja toisaalta juuri siksi historiallisesti arvokas. Se näyttää, kuinka lapsen minäkuva ja kokemukset eivät rakentuneet vain kotona tai koulussa annettujen kasvatusohjeiden kautta. Myös esimerkiksi ystävien katseilla ja sanoilla oli väliä.

Vastaavasti vaatteet olivat tärkeä osa tätä sosiaalista maailmaa. Pukeutuminen kertoi paitsi siitä, mitä omistettiin, myös siitä, millaista makua ja asemaa haluttiin näyttää muille. ”Minulla taitaakin olla aika kauniita pukuja koska niin useat ovat kehuneet”, kirjoittaa yksi tytöistä. Kohta hän tarkastelee juhliin pukeutunutta toista tyttöä ja pohtii, mitä itse olisi tämän sijassa valinnut: ”Minä olisin hänen sijassaan ottanut vain helmet ja sormuksen, ei muuta. Mutta kullakin on oma makunsa.” Tässä näkyy jotakin olennaista lasten sosiaalisesta maailmasta. Tytöt eivät vain opetelleet ympäristönsä sääntöjä, vaan opettivat niitä toisilleen. He tarkkailivat, mikä oli tyylikästä, mikä sopivaa ja mikä ehkä vähän liikaa. Sama koski ulkonäköä laajemminkin. Toisesta tytöstä voitiin todeta pilkallisesti: ”Kuvitteleekohan hän olevansa Rasputin. Näössä ei kyllä ole suuria eroavaisuuksia.” Nykylukijalle huomio voi tuntua julmalta, mutta juuri siksi se on kiinnostava. Se osoittaa, kuinka lapset itse osallistuivat siihen, millaisia ulkonäön ja hyväksyttävyyden rajoja heidän yhteisössään rakennettiin. Kaikki eivät mahtuneet samaan ihannekuvaan.

Kuka oli ”kunnon tyttö”?

Koulu oli aikakaudelle merkittävä paikka, jossa opeteltiin sitä, millainen tytön tuli olla. 1920- ja 1930-lukujen koulutusjärjestelmässä tytöille avautui uusia mahdollisuuksia, mutta koulunkäyntiin liittyi samalla paljon sukupuolittuneita odotuksia. Aikakauden tyttöjä ja koulutusta onkin tutkittu paljon esimerkiksi koulutuksen, luokan ja sukupuolen näkökulmista.

Päiväkirjoissa nämä suuret yhteiskunnalliset kysymykset näkyvät pieninä arkisina huomautuksina. Opettajan mukaan yhdellä tytöistä oli taipumus olla ”monisanainen, lörpötellä”. Toisessa merkinnässä kirjoittaja tuskailee: ”Aina tirskutaan. Minun tunneillanikin. Ei olla kunnon koulutyttöjä.” Monella tapaa ”kunnon koulutyttö” on kiinnostava ilmaus. Se kertoo, että tytöillä oli mielessään käsitys siitä, millainen heidän pitäisi olla. Hyvä koulutyttö osasi käyttäytyä, kuunnella, olla sopivasti hiljaa ja hallita itsensä. Mutta päiväkirjojen tytöt eivät aina onnistuneet tässä – eivätkä ilmeisesti aina halunneetkaan.

Päiväkirjojen perusteella voidaankin ehkä sanoa, että tyttöys ei ollut yksi selkeä malli. Eräässä lorussa esiintyvät ”tyttösistä, neitosista, villeistä ja hiljasista”. Pieni loru voi kertoa paljon. Tyttöjä oli monenlaisia, ja myös tytöt itse tiesivät sen. Sen voidaan ajatella myös kertovan siitä, että erilaisuuttaa tytöissä kannustettiin – ainakin johonkin pisteeseen. Erilaisiin tapoihin olla tyttö liittyi myös paljon odotuksia. Tyttöjen tuli olla hienotunteisia ja hillittyjä, ja poikamaiseksi tulkittu käytös saattoi herättää huomiota. Eräässä päiväkirjassa kerrotaan, kuinka huonovointinen tyttö ”oksensi kuin poika”. Ilmaisu kertoo, että kirjoittajalla oli mielessään käsitys siitä, miten tytön kuuluisi käyttäytyä ja miltä tytön pitäisi näyttää muiden silmissä. Jopa niinkin arkinen ja ruumiillinen asia kuin oksentaminen voitiin tulkita sukupuolen kautta.

Eroavaisuus poikien kasvatukseen nousee myös esille siinä, miten tytöt navigoivat tilanteita vastakkaisen sukupuolen kanssa. Yksi 16-vuotias kirjoittaja kuvaa pitkään ja hieman sekavasti tilannetta, jossa miespuolinen tuttava alkaa kävellä hänen rinnallaan. Hän yrittää päästä tilanteesta pois, mutta samalla miettii kuumeisesti, mitä hänen pitäisi tehdä ja mitä muut ajattelisivat: ”Mitä ihmettä minä teen, mitä ihmettä minä sanon.” Erityisesti nousee ilmi kirjoittajan oma epävarmuus siitä, miten hänen olisi pitänyt toimia, sekä pelko siitä, että hänen toimintaansa tuomitaan, vaikka hän ei itse aloittanutkaan uhkaavalta tuntuvaa tilannetta.

Kohtaaminen kertoo paljon tyttöyden historiasta. Tytön ei tarvinnut pelätä vain sitä, mitä toinen (yleensä miespuolinen) ihminen tekee. Hänen piti myös miettiä, näyttikö hänen oma toimintansa sopivalta. Jos hän lähti pois, oliko hän epäkohtelias? Jos hän jäi, ymmärrettäisiinkö se väärin? Jos joku näki tilanteen, mitä tämä ajattelisi? Tällaisissa merkinnöissä näkyy, kuinka vahvasti tyttöjen elämää säätelivät paitsi omat tunteet myös muiden mahdollinen katse.

Katse elämään ja tulevaisuuteen

Ehkä kaikkein kiehtovimpia päiväkirjojen kohtia ovat ne, joissa tytöt eivät puhu koulusta, vaatteista tai kavereista, vaan yksinkertaisesti siitä, miltä elämä tuntuu. Eräs tytöistä kirjoittaa:

”Oi kuinka ihanaa, ihanaa onkaan elämä. Minulla on ollut niin kuuma, suloinen päivä. Olen aivan pyörällä päästäni ja suurenmoisen onnellinen. Ja kuitenkin minä kaipaan, aina vain kaipaan jotakin saavuttamatonta. Olenhan viisitoistavuotias.”

Lauseessa on varmasti jotakin hyvin tuttua kaikille. Nuoruus näyttäytyy aikana, jolloin voi olla samaan aikaan onnellinen ja tyytymätön, innostunut ja levoton, varma ja epävarma. Kaikkea ei edes tarvitse osata nimetä. Tärkeää on myös se, että kirjoittaja itse liittää tunteensa ikäänsä. Olenhan viisitoistavuotias. Hän siis tulkitsee omaa sisäistä maailmaansa sen kautta, mitä nuorena olemiseen hänen mielestään kuuluu. Nuoruus oli siis monella tapaa kokemus itsestä.

Lisäksi päiväkirjoissa kiinnostavaa on se, kuinka tietoisia he olivat muuttumisestaan. Eräs kirjoittajista pohtii 14-vuotiaana:

”Minä olen nykyään hyvin paljon ajatellut millainen narri olen nyt. Eikö sittenkin ollut parempi tuo entinen itseensä sulkeutunut [minä]. Tosin en silloin koskaan ollut niin onnellinen kuin nyt, mutta kuitenkin.”

Toisessa merkinnässä sama kirjoittaja kuvailee:

”Minä olen oikea laiskiainen mutta en todellakaan käsitä minne aika lentää niin etten ennätä edes pp:tä [päiväkirjaa] kirjoittamaan. Ja maailma menee eteenpäin ja uusia asioita   tapahtuu ennenkuin minä ennätän edes laskea kolmeen.”

Näissä merkinnöissä näkyy hyvin, kuinka ristiriitainen kokemus kasvaminen saattoi olla. Muuttuminen ei tarkoittanut automaattisesti sitä, että vanha minä olisi haluttu jättää taakse. Menneeseen saattoi liittyä kaipuuta ja turvallisuuden tunnetta, vaikka nykyinen elämä olisi tuntunut aiempaa onnellisemmalta. Samalla ajan kuluminen herätti ihmettelyä: elämä tuntui etenevän nopeasti, ja uusia asioita tapahtui ennen kuin kaikkeen ehti itse mukaan. Tytöt tarkkailivat kasvamistaan, vertailivat itseään entiseen ja yrittivät ymmärtää, mitä heistä oli tulossa. Päiväkirja tarjosi tähän muutokseen oman rauhallisen paikkansa.

Oikeita tyttöjä kasvatusoppaiden takana

Ehkä tärkein havainto näistä päiväkirjoista on se, että aikakauden tyttöjen elämä ei ollut vain ulkoapäin määräytyvien sääntöjen noudattamista. Tytöt toki kohtasivat odotuksia. Heidän tuli käyttäytyä oikein, näyttää sopivalta, olla hienotunteisia ja oppia olemaan ”kunnon koulutyttöjä”. Heitä arvioitiin ulkonäön, käytöksen ja sosiaalisten suhteiden perusteella. Mutta päiväkirjan sivuilla he saattoivat tehdä jotakin muuta.

                      Toisen ulkonäköä saatettiin verrata Rasputiniin. Vaatteita arvosteltiin. Opettajille naureskeltiin. Hollywoodista haaveiltiin. Kavereiden tekemisiä kommentoitiin, ja ”sotia” julistettiin ystäväporukoiden väleille. Omasta käytöksestä saatettiin kirjoittaa pilkallisesti, ja muiden käytöksestä vielä pilkallisemmin. Tämä tekee päiväkirjoista kiinnostavia juuri lapsuuden historian lähteinä. Niiden kautta tytöt eivät näyttäydy vain ”aikakauden tyttöinä”, jotka toteuttivat yhteiskunnan odotuksia. He näyttäytyvät yksilöinä, jotka tarkkailivat ympäristöään ja tekivät siitä omia tulkintojaan. Muutamat päiväkirjakokoelmat harvoin tarjoavat yleistettäviä huomioita aikakauden lapsista, eivätkä ne pyrikään tekemään niin. Tekstien arvo piilee siinä, että ne pystyvät tarjoamaan näkökulmia laajempiin historiallisiin rakenteisiin ja ilmiöihin konkreettisella tasolla. Yhden tytön kirjoittama merkintä esimerkiksi koulusta, ystävyyssuhteista tai ihastuksesta voi paljastaa aikakauden normeja, tunnekulttuureja ja sukupuolittuneita odotuksia tavalla, johon viranomaislähteet tai tilastot eivät kykene.

                      Juuri siksi nämä vuosikymmeniä vanhat merkinnät tuntuvat paikoin yllättävän läheisiltä. Niissä on tyttöjä, jotka yrittävät selvittää yhtä vaikeaa kysymystä kuin kuka tahansa kasvava ihminen:

Kuka minä olen – ja millaiseksi haluan tulla?

---

Kirjoitus perustuu alle listattuun pro gradu –tutkielmaani. Tutkielmassa syvennyttään tyttöjen minäkuvan lisäksi tarkemmin kouluympäristöön ja harrastuksiin, sekä ihmissuhteisiin tunne- ja kokemushistorian kautta.

Huoponen, Livia. ”Ei kukaan tämän ilmankannen alla ole niin onnellinen kuin minä!”: Tapaustutkimus kouluikäisten tyttöjen kokemus- ja tunnemaailmoista 1920- ja 1930-lukujen Suomessa. Historian pro gradu –tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2026. http://hdl.handle.net/10138/634039.

Lähteet

SKS:n arkisto, kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelma (SKS KIA). Päiväkirjat tutkimuskäyttöön-keruu 1992–1994.

SKS KIA. Kl. 27474. 1932–1939.

SKS KIA. Kl. 27475. 1935–1939.

SKS KIA. Kl. 27511. 1927–1939.

Tutkimuskirjallisuus

Huhtala, Sofia, ja Juhani Tähtinen. ”Eteläpohjalaisten nuorten naisten jatkokoulutukseen liittämiä haaveita, toteutumaa ja merkityksiä 1920–1940-luvuilla”. Kasvatus & Aika 8, nro 2 (2014). https://journal.fi/kasvatusjaaika/article/view/68602.

Kaarninen, Mervi. Nykyajan tytöt: koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 1930-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, 1995.

Kivimäki, Ville. ”Reittejä kokemushistoriaan — Menneisyyden kokemus yksilön ja yhteisön vuorovaikutuksessa”. Teoksessa Eletty historia: kokemus näkökulmana menneisyyteen, toimittanut Pirjo Markkola, Johanna Annola, Ville Kivimäki, ja Antti Malinen. Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino, 2023.

Kokkonen, Sara. ””Kasvaa tytöksi joka itsekin uskaltaa” – Suomalaisen tyttökirjallisuuden kasvatuksellisia sisältöjä ja merkityksiä etsimässä”. Väitöskirja, Turun Yliopisto, 2023. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-9284-3.

Malinen, Antti, ja Tuomo Tamminen. Leikitäänkö? Lasten kaverisuhteet 1900-luvun Suomessa. Gaudeamus, 2022.