Tuleeko talonpoikaisista lapsista puoliherroja vai sivistyneitä kansalaisia? Lehdistökatsaus 1800-luvun puolivälin sivistyskeskusteluihin

 

Suomenkielinen sivistys-käsite täytti hiljattain 200 vuotta. Sen keksijänä pidetään Kangasniemeltä Turun Akatemiaan päätynyttä suomen kielen tutkijaa ja kirjailijaa Reinhold von Beckeriä. Hän käytti sivistystä ensi kertaa vuonna 1820 kuvaamaan tapojen ja kulttuurin kehitystä (Kokko 2016, 112). Käsite levisi pian suomalaiskansallista aatetta ajaneiden fennomaanien pariin ja sanomalehtiin. Sivistyksestä käytyihin keskusteluihin osallistui kansanvalistuksesta innostuneita toimittajia, ylioppilaita, opettajia ja pappeja, mutta myös talonpoikaistaustaisia itseoppineita kirjoittajia. Aihetta käsiteltiin yhtäältä valistushenkisissä artikkeleissa, jotka korostivat kansankunnan kirjallisten taitojen, koulutuksen ja ylipäätään henkisten kykyjen kehittämistä. Maaseudulta lähetetyt kirjeet toivat puolestaan esiin kansan omia kokemuksia ja tulkintoja sivistyksen merkityksestä.

Uudet sivistysajatukset vaativat yhteensovittamista 1800-luvun autonomisen Suomen suurruhtinaskunnan varhaismodernilta ajalta perityn säätyopin kanssa. Kirjoittaminen ja lukeminen kuuluivat luontevaksi osaksi ylempien säätyjen nuorten kotikasvatusta ja harrastuksia, kun taas talonpoikaissäädyn ja säätyihin kuulumattoman rahvaan arjen täytti ruumiillinen työ. Talon isäntä ja emäntä vastasivat perheen kotikasvatuksesta, kirkko puolestaan opetti seurakuntalaisille välttämättömimmät lukutaidon alkeet ripille pääsyn mahdollistamiseksi. Kansanvalistajat pyrkivät vakuuttamaan lukijat siitä, ettei sivistys koskenut pelkästään oppineita ja säätyläistöä. Ajatus pyrittiin tuomaan osaksi myös talonpoikaisväestön kasvatusta ja koulutusta. Uudeksi ihanteeksi tuli lukeva talonpoika, joka ulkoluvun sijasta myös ymmärsi lukemaansa ja kehitti aktiivisesti omaa kansalaistietouttaan (Ahonen 2003, 26). Sanomalehdistö raportoi aktiivisesti koulujen, kirjastojen ja lukutaitojen edistymisestä. Näin sillä oli merkittävä sivistys-käsitteen kehittämisessä ja sen levittämisessä laajempaan tietoisuuteen.

Ulkoisen sivistyksen uhkakuvat

Sivistys samaistettiin säädynmukaisuuteen perustuneessa talonpoikaisessa ajattelussa turhaan oppineisuuteen. Tämä käy hyvin ilmi maaseudulta sanomalehtiin lähetyissä kirjeissä, joissa kerrottiin kansan vastahakoisuudesta kouluja ja kirjallisia taitoja kohtaan. Kirjeissä tuotiin toistuvasti esiin paikallisyhteisöjen pelot siitä, että opintielle lähteminen tekisi talonpoikaisista lapsista velttoja ja laiskoja, omalla oppineisuudellaan ylpeileviä puoliherroja, jotka vieroksuisivat koulusta tultuaan ruumiillista työtä. Myös koulujen oppiaineet herättivät epäilyksiä. Säädynmukaisessa arvomaailmassa katekismus ja huoneentaulu antoivat talonpoikaisväestölle riittävät opinkappaleet. Muun kuin uskonnollisen kirjallisuuden pelättiin johtavan maallistumiseen. Koulun penkille päätynyt ja lukemista harrastanut talonpoika olikin vaarassa joutua yhteisönsä pilkkaamaksi. Lyhytkestoisten kansa- ja maaviljelyskoulujen arveltiin johtavan lähinnä pinnalliseen sivistykseen ja säätyrajoja rikkovaan herrojen jäljittelyyn. Kirjoitus-, luku- ja laskutaidot sekä koulunkäynti yhdistettiin herrasteluun, kansakouluja pidettiin ”herrakouluina” ja maanviljelyskouluja kutsuttiin ”puoliherrapajoiksi”.

Ulkoisen sivistyksen arvostelijoihin liittyi myös fennomaanisia oppineita. Kirjallista ja tieteellistä uraansa aloitellut, kirjoitushetkellä Vaasan lukion apulaisena toiminut Yrjö Koskinen esitti kriittisiä huomioita Jyväskylään perustetusta yläalkeiskoulusta ja vaati koulun kieleksi suomea. Muussa tapauksessa kouluun hakeutuneet talonpoikaistaustaiset suomenkieliset oppilaat jäisivät puutteellisella ruotsinkielen taidollaan puolitekoisiksi ”suottaherroiksi” ja kelpasivat koulun jälkeen korkeintaan käräjäkirjoittajiksi, silta- ja jahtivoudeiksi tai suntioiksi. Koskinen kyllä kannatti talonpoikien kouluttamista, mutta huomautti myös oppilaiden arvonnoususta kotona. Jopa omat vanhemmat teitittelivät koulunkäynyttä nuorta poikaansa ”maisteriksi”. Opintielle lähteminen ei saanut johtaa talonpoikaisten tapojen ja elinkeinon hylkäämiseen. (Suometar 23.1.1857)

Ylempien säätyjen tapojen ja ulkomuodon matkiminen herättivät yleistä närkästystä. Säädynmukaiset talonpoikaiset mallit korostivat ahkeruutta, säästäväisyyttä ja vaatimatonta, kristillis-siveellistä käytöstä, kun taas herrasteluksi määrittyivät ylpeys, laiskuus, koreilu ja tuhlailu. Herramaisena pukeutumisena pidettiin päällystakkeja kuten tehdasvalmisteisia verkatakkeja, sortuutteja ja kauhtanoita, silkkiliivejä ja ‑hansikkaita sekä puvuista roikkuvia kellonvitjoja. Arvostelua herättivät myös talonpoikaisyhteisöihin ilmestyneet kahvi, viini, rommi ja tupakkatuotteet, joista olivat aiemmin nauttineet vain säätyläiset. Varsinkin talon emäntiä varoiteltiin jatkuvista kahvikesteistä, jotka rasittivat perheen taloutta. Säätyrajoja koettelevan kuluttamisen mahdollistivat osaltaan taloudellisen säätelyn vapauttaminen ja teollistuminen. Puutavarakaupasta saadut tulot ja maakaupan vapauttaminen toivat talonpoikaisväestölle mahdollisuuksia ylellisyystuotteiden ja nautinta-aineiden ostoon (Stark 2006, 23)

Valistajien katse kohdistui myös seurakunnan nuorisoon, jota kehotettiin välttämään siveetöntä elämää kuten juopumusta, tansseja ja kortinpeluuta. Näiden lisäksi pahennusta herättivät nuorison tarpeettomat hevosajelut kylillä ja muodissa olleiden pitkien piippujen tupruttelu. Kritiikeissä heijastui usein vanhaluterilainen arvomaailma. Esimerkiksi Suomussalmelta kirjoittanut lukkari Erik Bisi moitti paikkakunnan nuorisoa koreuden ja ylpeyden lisääntymisestä. Piirteet ilmenivät näennäisesti sivistyksen muodossa, mutta olivat merkkejä syntiin lankeemuksesta. Lisäksi Bisi arvosteli kylän nuoria miehiä pyrkimisestä herraksi ilman minkäänlaisia opillisia valmiuksia. Paikkakunnalle oli hiljattain avattu metsävahdin virka, johon usea nuori haki. (15.7.1865 Oulun Wiikko-Sanomia no 28.)

Osan kritiikistä saivat myös uusinta muotia seuranneet nuoret naiset ja palkolliset, joita muistutettiin säädyllisestä pukeutumisesta. Kirjeissä arvosteltiin kaupunkilaisvaikutteita ja suosittiin paikkakunnan omavaraisuutta. Esimerkiksi saarijärveläinen talonpoika Matti Taipale kertoi tyytyväisenä, että pitäjässä suosittiin itse tehtyjä vaatteita ja vältettiin ostovaatteita. Hän myös korosti säädynmukaisen pukeutumisen tärkeyttä. Mikäli palkolliset tai käsityöläiset herrastelivat pukeutumisellaan, he saivat osakseen seurakuntalaisten naurut. (9.8.1856 Sanan-Lennätin no 32.)

Maaseutukirjeenvaihtaja Petäjävedeltä kehui paikkakunnan ”nuoria talonpoikaisia kaunottaria” kotikutoisten vaatteiden suosimisesta, mutta varoitti tekemästä kauppaa laukkuryssien kanssa. Hän valitteli maahan levinnyttä ”koreuden tautia”, joka näkyi seurakunnassa ulkomailta levinneiden pukeutumistyylien kuten vannehameiden ja chignon-nutturoiden yleistymisenä. (23.7.1870 Kansan Lehti no 29.)

 

Sisäisellä sivistyksellä siveellisemmäksi seurakunnaksi

Julkiseen keskusteluun osallistuneet kansanvalistajat tunnistivat uusiin sivistysihanteisiin ja säädynmukaisen ajattelun ristiriidat. He kuitenkin painottivat koulutuksen uudistamisen, kirjallisten taitojen parantamisen ja yleissivistävien oppiaineiden välttämättömyyttä, mikäli Suomi halusi nousta sivistyneiden kansakuntien joukkoon. Sivistystä levittävien koulujen ja kirjastojen sekä parantuneen lukutaidon katsottiin vapauttavan kansan sielullisesta raakuudesta, typeryydestä ja taitamattomuudesta. Niinpä kirjeenvaihtajat raportoivat kirjeissään maaseudun siveellisestä tilasta nostamalla esiin juopumuksen, haureuden ja väkivallan aiheuttamia ongelmia, joita voitiin ehkäistä sivistystasoa parantamalla. Näin kirjoittajat saivat samalla perusteltua kirjastojen ja koulujen kaltaisten ”sivistyslaitosten” perustamisen välttämättömyyttä paikkakunnille. Koulujen vastustus oli yleisesti tiedossa, joten kirjoittajat asettivat toivonsa erityisesti nuorempaan sukupolveen. Vanhempia ”ukkoja” ja ”akkoja” sekä lasten vanhempia ojennettiin julkisuudessa huonoista kirjallisista taidoista ja vanhoissa tavoissa pysymisessä. Nuoret saivat puolestaan kirjoittajilta kiitosta lukutaidon edistymisestä ja raittiin elämäntavan suosimisesta.

Kirjoitus- ja lukutaitojen puolesta puhuivat erityisesti papit ja opettajat. Tyrväältä kirjoittanut kirkkoherran apulainen, myöhemmin Loimaan kirkkoherra Antero Warelius painotti kirjoitustaidon kuuluvan jokaiselle viisitoista vuotta täyttäneelle miehelle ja naiselle. Kirjoitustaidot paransivat talon kirjanpitoa ja säästäväisyyttä, mutta myös siveellisyyttä. Warelius katsoi, että kirjallisten taitojen harrastaminen esti sellaisia vahingollisia ajanvietteitä kuten juoppoutta ja nuorten suosiossa olleita yöjuoksuja. Yleistynyt kirjoitustaito tulisi merkitsemään myös sitä, ettei sitä pidettäisi enää herrojen piirteenä. Näin opillaan ylpeilevät, pitkät piiput suussa ja kellot plakkarissa kävelevät puoliherratkin tulisivat ajan myötä katoamaan. (4.3.1851 Sanomia Turusta no 5; 18.3.1861 Sanomia Turusta no 6.)

Julkiseen keskusteluun ilmaantui myös talonpoikaistaustaisia sivistyksen puolestapuhujia. Uuden sivistysideaalin henkilöitymä oli Antti Manninen, itseoppinut kestikievarin pitäjän ja talollisen poika, joka kunnostautui niin kirjoittajana kuin maanviljelyksen kehittäjänä, ja eteni omalla päättäväisyydellään aina Tapion päätoimittajaksi ja Leväsen maanviljelyskoulun rehtoriksi saakka. Manninen tunsi hyvin aikalaiskritiikin ja pyrki kumoamaan kirjoituksissaan sivistykseen kohdistunutta vastustusta. Hän painottikin sivistyksen opettamisen tärkeyttä jo pienestä pitäen. Ulkoiseen sivistykseen pohjautuva puoliherruus oli estettävissä, mikäli talonpoikaisille lapsille opetettiin jo kansakoulusta saakka työn, isänmaan, oman säädyn ja kristillisyyden arvostamisen merkitys. Nämä yhdessä muodostivat sisällisen sivistyksen erotuksena pintapuolisesta herrastelusta. (12.9.1856 Suometar no 37) Manninen arvosteli myös luonnottomiksi katsomiaan säätyrajoituksia. Tällä hän ei tarkoittanut, että säätyjen tarvitsisi luopua oikeuksistaan. Sen sijaan hän painotti, että ihmisen tuli toteuttaa niitä kykyjä ja taipumuksia, jotka hänelle oli luotu säädystä riippumatta. Manninen ajoi uutta ihannetta, kristillinen sivistystä, joka saavutettaisiin kansakoulun ja kirkon oppien yhteisvaikutuksena. (16.1.1864 Tapio no 3)

Myös ylemmiltä säädyiltä vaikutteita ottanut pukeutuminen alkoi saada myönteisempiä tulkintoja. Siisti pukeutuminen nähtiin herrastelun sijasta merkkinä paikkakunnan kehityksestä. Kirjoittaja Vanajasta kertoi, että paikkakunnan juomarit ja raittiit palkolliset oli helppo erottaa toisistaan vaatteiden perustella. Palkkansa vaatteisiin käyttäneet palkolliset kulkivat puhtaissa ja ehjissä vaatteissa kuten tehdasvalmisteisessa vapriikkiverassa. (26.1.1855 Suometar no 4.) Kirjeenvaihtaja Kirvun kappelista pani puolestaan merkille paikkakunnan nuorilla yleistyneen ”herrasmaisen rintavalkoisen” ja kiharatukan, mutta ei nähnyt uutta muotia paheksuttavana. Ulkoinen siisteys ja puhtaus yhdessä parantuneen lukutaidon kanssa merkitsivät paikkakunnan sivistystason nousua. (20.3.1857 Suometar no 12)

 

Kohti sivistynyttä kansakuntaa

1800-luvun puolenvälin sivistyskeskustelut heijastavat yhteiskunnan muutoksia sääty-yhteiskunnasta moderniksi Suomeksi. Keskustelut toivat näkyväksi sääty-yhteiskunnan hierarkioita, ja pyrkivät muokkaamaan vallitsevia kasvatus- ja koulutusmalleja kansakunnan tulevaisuutta silmällä pitäen. Sanomalehdet tekivät myös osaltaan valistustyötä kansan kirjallisten taitojen ja koulutuksen kehittämiseksi. Pelkkä asenneilmapiirin muuttamiseen tähdännyt keskustelu ei toki riittänyt. Kirjalliset taidot kehittyivät hitaasti ja kansa saatiin koulun penkille vasta vähitellen asetuksilla ja oppivelvollisuuslailla. Kansanvalistajien sivistysideaalit toivat kuitenkin jo 1800-luvun puolivälissä tulosta, josta näkyvimpänä osoituksena kansakouluasetus 1866.

Sivistystyö tuli vaikuttamaan ennen pitkää konkreettisesti lasten ja nuorten elämään. Kansakoulut loivat uuden elämänvaiheen lapsuuden ja aikuisuuden välille, ja opettajista tuli kasvattajia vanhempien ja pappien rinnalla. Koulut laajensivat myös oppilaiden yleistietoja maailmasta kun uskonnonopetus täydentyi muun muassa historialla, maantiedolla ja luonnontiedolla. Kirjalliset taidot, koulutus ja kirjastolaitoksen synty loivat pohjaa elinikäiselle oppimiselle. Sanomalehtien sivistyskeskustelut olivat osaltaan luomassa modernia koulutuskäsitystä, jossa kouluttautumisesta tuli koko kansaa koskeva yhtäläinen mahdollisuus, ei ainoastaan ylempien säätyjen etuoikeus.

 

FT, etnologi Konsta Kajander väitteli joulukuussa 2020 puoliherroista ja talonpoikaisuuden kulttuurisista malleista 1800-luvun puolivälin sanomalehtikeskusteluissa.

 

Kirjallisuutta

Ahonen, Sirkka 2003. Yhteinen koulu – tasa-arvoa vai tasapäisyyttä? Koulutuksellinen tasa-arvo Suomessa Snellmanista tähän päivään. Tampere: Vastapaino.

Kajander, Konsta 2020. Talonpoika, herra, puoliherra. Etnologinen tutkimus puoliherra-kategorioista ja talonpoikaisuuden kulttuurisista malleista suomalaisissa sanomalehdissä 1847–1870. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Kokko, Heikki 2016. Kuviteltu minuus. Ihmiskäsityksen murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä. Tampere: Tampereen yliopisto.

Stark, Laura 2006. Johdanto. Pitkospuita modernisaation suolle. – Hilkka Helsti, Laura Stark & Saara Tuomaala (toim.) Modernisaatio ja kansankokemus Suomessa 1860–1960. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura.