Tänä päivänä haastavissa tilanteissa elävillä lapsiperheillä on mahdollisuus tulla kuntien sosiaalitoimen ja/tai lastensuojelun asiakkaiksi lasten oikeuksien turvaamiseksi. Perheet voivat hakea tilanteeseensa tukea myös seurakunnilta ja järjestöiltä. Kuinka asiat olivat ennen 1936 voimaan tullutta lastensuojelulakia?
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Seurakuntien tarjoama apu
Seurakunnat olivat valtion hallinnon paikallisia toimeenpanijoita 1800-luvun loppupuolelle asti. Ne antoivat köyhille apua lahjoituksiin ja pieniin veroihin perustuneista vaivaiskassoistaan. Vaivaishoidon järjestämistapoina olivat ruotuhoito muutaman talon ruoduissa, kerjuulla kiertäminen omassa pitäjässä ja elätiksi antaminen. Joillain seurakunnilla oli köyhäintaloja, ja ruoka-apukin saattoi olla mahdollista.
Elätin osa tuli 1800-luvulla usein lasten kohtaloksi. Lapsen sai huutokaupassa se yksityishenkilö, joka tarjoutui hoitamaan häntä halvimmalla. Käytännössä tämä tarkoitti talonväelle halpaa työntekijää, jonka kohtelu saattoi poiketa paljonkin perheen lasten kohtelusta. Huutokauppaaminen lisääntyi keisarin vuonna 1849 antamasta asetuksesta köyhäinhoitokulujen laskemiseksi.
Lasten hyvinvointi kuntien vastuulle
Monet seurakuntien hoitamat tehtävät siirtyivät 1860-luvulla vastaperustettujen kuntien vastuulle. Vaivaishoito oli yksi näistä tehtävistä. 1860-luvun nälkävuosien takia vaivaisten määrä nousi korkeaksi, eivätkä apua saaneet kuin kaikista huono-osaisimmat. Vanhempiensa kuoleman tai sairauden takia puutteeseen joutuneet lapset olivat alaikäisyytensä vuoksi tällainen ryhmä. 15-vuotias oli jo kykenevä elättämään itsensä.
Kunnallisen vaivaishoidon pohjana oli seurakuntien tapaan ruotuhoito ja elätiksi antaminen. Turun kaupunki oli edelläkävijä vaivaishoidossa, sillä se perusti köyhäintalon jo vuonna 1795. Orvot tai puutteenalaiset lapset saattoivat saada sieltä sijansa. Yksinhuoltajaäidit saattoivat olla hoidossa sukupuolitautisairaalassa, tutkintavankeudessa tai suorittamassa rangaistusta kehruuhuoneella. Pienimmät lapset seurasivat usein äitejään näihin paikkoihin, kun isommat sijoitettiin muualle.
Kaupungeissa asuvat lapset olivat eri asemassa kuin maaseudulla asuvat, sillä modernit aatteet saavuttivat maaseudun laajasti vasta 1900-luvulla. Vaivaishuutokauppoja oli runsaimmin 1880-luvulla. Senaatti kielsi huutokauppa-nimen käytön vuonna 1891, sillä jo aikalaiset kritisoivat huutokauppoja. Huutokaupat kiellettiin kokonaan vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa. Sama toiminta jatkui silti joissakin kunnissa sijoituskokousten nimellä vielä 1930-luvulle asti.
1900-luvulla huonosti toimeentulevat lapsiperheet saivat jauhoja ruoka-apuna. Kunnat saattoivat jakaa kansakoulun kautta lapsille myös vaatteita ja kenkiä. Jos apu ei riittänyt, lapsi saattoi saada sijoituspaikan kodin ulkopuolelta. Sisällissodan jälkeen orpojen ja köyhien lasten määrä lisääntyi huomattavasti, ja lastenkotien lukumäärä kasvoi sen mukaisesti.
Yksityiset auttajat
1800-luvulla säätyläisperheiden naiset perustivat useisiin kaupunkeihin hyväntekeväisyyttä harjoittavia rouvasväen yhdistyksiä. Ne tarjosivat työtä, jakoivat rahaa ja perustivat kouluja. Koulutus saattoi auttaa lapsen pois köyhyydestä, joten kouluja perustettiin muun muassa Turkuun vuonna 1851. Rouvasväenyhdistysten toiminta rahoitettiin lahjoituksilla ja tapahtumien tuotoilla. Turussa oli myös yksityisen henkilön vuonna 1820 perustama Bell-Lancaster-koulu, johon köyhienkin perheiden lapset saattoivat päästä oppilaiksi varattomuustodistuksen avulla.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Pohjoismaiden ensimmäinen kasvatuslaitos oli yksityisin varoin ylläpidetty Kylliälän kasvatuslaitos Viipurissa vuodesta 1829 alkaen. Siellä rikoksiin syyllistyneet, 12 vuotta täyttäneet, nuoret saivat oppia ja ohjausta siivompaan elämään. Rikoksia olivat esimerkiksi nälkäänsä kerjääminen ja pahatapainen käytös. Aikaisemmin nuoret olivat joutuneet aikuisten keskelle pakkotyölaitoksiin, joissa olot olivat kuin vankilassa ja aikuisten elintavat karuina esimerkkeinä. Nuoret olivatkin saattaneet ajautua rikoskierteeseen.
Vuosien 1866–68 nälänhädän aikana ne, jotka pystyivät, tarjosivat helpotusta köyhemmille. Esimerkiksi Turussa toimi vuonna 1868 yksityisin varoin ylläpidetty väliaikainen lastenkoti. Osa alle 10-vuotiaista asukkaista oli orpoja ja osa oli lastenkodissa, jotta heidän vanhempansa pystyivät työskentelemään. Rahoitusvaikeuksien takia lastenkodin toiminta jäi muutamiin kuukausiin.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
***
Teksti perustuu pääosin Turun yliopiston väitöskirjatutkijoiden, FM Maria Syväniemen ja Noora Viljamaan haastatteluun ja FT Topi Artukan puheenvuoroon Kokemuksen ääriin – 1800-luvun tutkimuksen päivillä Tampereella 8.6.2022. Teksti on osa Historian kirjoittaminen -kurssia.