Tarinat

Paras leikkini: Leikityt leikit – elävät kertomukset

21.12.2022 | Teksti: Marjatta Kalliala

Yksi parhaimmista leikkimuistoista on ajalta, jolloin isäni teki reissutyötä ympäri Suomea, oli poissa arjen ja tuli aina viikonlopuiksi kotiin. Isäni toi aina reissultaan joka huoltoasemalta, jossa hän kahvitteli, yhden sokeripalan, joka oli pakattu paperiin. Reissun päätteeksi kahvilan sokeripaloja oli siis aina vähintään kourallinen. Me pikkuveljeni ja isän kanssa sitten aina leikittiin kahvilaa. Kokosimme pitkälle pöydälle kahvilan ”tiskin”, jossa oli kahvikuppeja, lautasia, pannussa vettä eli ”kahvia”, jotain pientä purtavaa ja sitten tietenkin niitä sokeripaloja. Yksi oli kahvilan myyjä, joka käytti kassakonetta ja määritti hinnan. Muut tulivat kahvilaan kahville. Kaikista parasta oli se, että käytimme oikeita markkoja asioidessamme kahvilassa. Myyjä keksi jonkun summan ja asiakas maksoi sen ”hiluilla”. 

(Jenni)

Pienessä tarinassa on paljon sydäntä. Kun isä on poissa kotoa, hän muistaa lapsiaan ja kerää sokeripalojen annospakkauksia viikonlopun leikkiä silmällä pitäen. Kotona sitten leikitään sitä, mitä isä poissa ollessaan tekee: käydään kahvilla, ostetaan pientä purtavaa ja otetaan asetille sokeripalapaketti.

Isän kanssa sitten aina leikittiin kahvilaa. Leikittiin aina. Toisteisuus tekee leikistä odotetun ja ennakoitavan. Leikki on ikään kuin pienimuotoinen siirtymäriitti, joka on merkityksellinen sekä lapsille että isälle. Isä on arkiviikon poissa, mutta viikonloppuna lapset saavat hänet kokonaan itselleen. Isä puolestaan palaa perhe-elämän poljentoon ja lastensa elämään leikkimällä.

Kahvilaleikki on yksi 450:stä kertomuksesta, jotka Helsingin yliopiston lastentarhanopettajaopiskelijat kirjoittivat osana kurssia ”Lapsuuden muuttuminen”. Kertomukset täyttivät hyvin alkuperäisen tehtävänsä. Yksilötasolla tavoitteena oli vahvistaa opiskelijan yhteyttä omaan sisäiseen leikkivään lapseensa. Kertomuksia jakamalla tuotettiin yhteistä ymmärrystä siitä, miten monenlaisiin laadullisesti erilaisiin tekijöihin leikin tuoma tyydytys perustuu. Laajimmillaan kertomusten avulla pyrittiin vahvistamaan käsitystä muuttuvasta leikkikulttuurista osana muuttuvaa lapsuutta.

Vähitellen aloin nähdä leikkikertomukset ainutlaatuisena aineistona, mutta vasta paljon myöhemmin päätin kirjoittaa niistä kirjan. Ajattelin, että tarinat ansaitsevat tulla kerrotuiksi uudelleen ja tulla kenen tahansa ulottuville.

Paras leikkini -aineisto eroaa monesta muusta leikkimuistoja sisältävästä aineistosta. Tehtäväksiannossa painotettiin henkilökohtaista merkityksenantoa: jokaisen tuli kirjoittaa leikistä, joka oli hänelle kokemuksellisesti tärkeä. Niinpä teksteissä korostuu se merkitys, joka leikillä oli leikkijälle itselleen lapsena tai muisteluhetkellä. ”Mikä oli paras leikkisi” on eri kysymys kuin ”mitä leikit lapsena”. Tarina kahvilaleikistä isän kanssa tuottaa erilaista tietoa leikistä ja leikkijästä kuin tiivis listaus ”lapsena leikin ystävieni kanssa kotia, koulua, kauppaa ja kahvilaa”. Parhaisiin leikkeihin keskittyvä näkökulma myös rajaa leikin nurjat puolet pois lähes kokonaan.

Paras leikkini –kertomukset tavoittavat monia sellaisia leikkejä, jotka ovat puhelukon takana. Tarkinkaan havainnointi tai ”kaiken” tallentava videointi ei auta, ellei leikkijä itse kerro, mistä kaikesta leikissä on kysymys. Kuvittelimme olevamme pienenpieniä hammaskeijuja, jotka asuivat ihmisten suussa puhdistaen ja pitäen huolta yhdestä hampaasta. Hampaana oli jäinen kallio, jota ”puhdistimme” ja ”paikkailimme”. Työkalujamme ja taikasauvojamme olivat eripituiset ja -paksuiset oksanpätkät, joilla ”porasimme” tai muuten operoimme tätä suurta hammasta. Lumi taas toimi paikkausaineenamme. Vihollisiamme olivat hammaspeikot, jotka olivat syypäitä reikiin. (Mirka)

Ilman Mirkan kertomusta oksanpätkin varustautuneita haalaripukuisia tyttöjä seuraileva katsoja joutuu alistumaan epätyydyttävään tulkintaan ”jotain ne varmaan leikkii”. Täysin näkymättömiin jäävät puolestaan monet yksin leikityt leikit, joista ei kerrota kenellekään. Onneksi Parhaiden yksinleikkijät kuitenkin paljastavat, että yksin on parasta rakentaa suurta draamaa satojen kuulapyssykuulien avulla tai leikkiä villihanhia, sapelihammastiikeriperhettä ja pehmoleluarmeijan opettajaa.

Monet aikuisten katseelta piiloon jäävät leikit ovat itse keksittyjä kuvitteluleikkejä, mutta myös aikuisten kanssa leikityistä leikeistä tiedämme vähän – lähinnä sen, että niitä on leikitty ”vähän”. ”Parasta aikuisten kanssa”-tarinat täydentävät Sokeripala-leikin tapaan kuvaa kertomus kerrallaan, mutta herättävät myös kysymyksiä, jotka jäävät vastausta vaille. Miten tavallisia kahvilaleikin tapaiset yhteisleikit ovat olleet ennen euroaikaa ja sen alkuvuosina? Miksi?

Voisi ajatella, että kotona on kaikkina aikoina enemmän tilaa yksilöllisille valinnoille, kun taas kodin ulkopuolella ääneen lausumattomat, mutta kaikkien noudattamat kulttuuriset säännöt ja sopimukset ohjaavat voimakkaammin myös aikuisten leikkikäyttäytymistä. Kodin seinien sisäpuolellakaan ei toisaalta toimita kulttuurisessa tyhjiössä, joten on syytä kysyä, miten kasvatuskulttuurin ja vanhemmuuden yleinen muutos on vaikuttanut kotona lasten kanssa leikittyihin leikkeihin. Jennin kertomus piirtää lähikuvan leikkivästä isästä, jolle kahvilaleikin leikkiminen on ensisijaisesti yksilöllinen valinta, ei jotain, jota kuuluu tehdä. Lasten kanssa leikkimisen arvoa lisää se, että hän on ”tavallinen reissuisä”, ei esimerkiksi ”ammattileikkijä” kuten näyttelijät.

Helpointa on saada pitävä ote leikeistä, jotka ovat näkyvissä. Pihaleikit ovat leikkejä, joiden yleisyydestä ja harvinaistumisesta on sanansa sanottavana niin tutkijoilla kuin kenellä tahansa riittävän pitkään eläneellä kansalaisellakin. Lisäksi ne on helppo tunnistaa, koska ne ovat ”valmiita”, määrätyin säännöin leikittäviä tai pelattavia leikkejä, jotka tyypillisesti ovat siirtyneet leikkisukupolvelta toiselle ilman aikuisten apua. Parhaissa kiinniottamis-, piiloutumis-, ja pelastamisleikit sekä muut enemmän tai vähemmän kilpailulliset leikit ovat hyvin edustettuina.

Syksyllä Reposaaressa leikitään ”valokiilaa”. Meilläpäin ei ole toista yhtä jännittävää ja yhteisöllistä leikkiä kuin se. Tarvitaan vain leikkikenttä ja Lehtosen Jussin supertaskulamppu. Kun koulusta päästään kotiin, hoidetaan läksyt viimosen päälle, että saadaan tunti lisäaikaa.

(Otso)

Parhaissa ulkona leikitään myös monenlaisia kuvitteluleikkejä. Lumeen rakennetuissa kodeissa hoidetaan lumivauvoja ja voitetaan pelikiellon aiheuttama harmistuminen asentamalla lumilohkaretietokone jokaiseen huoneeseen. Pellolla leikitään orpolapsia ja metsässä prinsessalinnaa.

Maja Helsingissä. Kuvaaja Marjatta Kalliala.
Maja Helsingissä. Kuvaaja Marjatta Kalliala.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Ei epäilystäkään; ulkosalla leikin imu on usein vahva. Tästä huolimatta on kysyttävä, kuvaavatko vuosituhannen vaihteen leikit mennyttä maailmaa vai leikkejä, joita leikitään edelleen 2020-luvulla ja vaikkapa 2050-luvulla? Ensimmäinen ja ehdoton ehto näiden leikkien toteutumiselle on tietysti se, että lapset ovat ulkona. Moni leikki kompastuu jo tähän: lapset ovat siirtyneet ulkoa sisälle. He liikkuvat vähemmän, istuvat enemmän ja viettävät enemmän aikaa television, tietokoneen ja erilaisten mobiililaitteiden äärellä.

Digitaaliset pelit eivät ole tulleet täyttämään tyhjää aikaa, vaan valloittamaan sitä muulta. Lupaa kysymättä ne raivaavat tieltään sen, minkä voivat, kyltymättöminä kuin käenpoika. Vaikka digitaalisten laitteiden totaalinen käyttökielto ei ole ratkaisu lasten ajankäytön ongelmiin, on tärkeää ymmärtää, että lisääntynyt ruutuaika syö aikaa myös vapaalta ja tuotteistamattomalta leikiltä, jota ei voi korvata millään muulla. Muutos koskee sekä ulkona että sisällä leikittäviä leikkejä, vaikka neljän seinän sisällä muutosta on vaikeampaa havaita.

Leikkien uhanalaisuusluokitusta on Parhaiden perusteella kuitenkin hankalaa määritellä tarkemmin. Vaikka kirkonrottien kannat ovat selvästi pienentyneet, on vaikea sanoa, onko kysymys silmälläpidettävästä vai vaarantuneesta lajista. Jotkut leikit saattavat olla jopa erittäin uhanalaisia.

Paras leikkini. Muumiohipasta vakoojaoraviin -teoksen vahvuus on siinä, että se avautuu moneen suuntaan ja tarjoutuu luettavaksi monella tavalla. Lukija voi herkutella leikkien runsaudella ja muistella omia lapsuuden leikkejään. Lasten kanssa työskentelevä voi soveltaa lukemaansa. Leikintutkija voi koetella erilaisia leikkiteorioita aineistoa vasten tai kysyä Parhailta täsmällisempiä kysymyksiä, koskivatpa ne sitten leikin kokemuksellisuutta, yksinleikkiä tai leikkiä aikuisten ja kavereitten kanssa, leikin paikkoja luonnossa tai leikin ”mielikuvituksellista esineellisyyttä”. Leikkisukupolvistakin kirjalla on sanansa sanottavana. Muistitiedon tutkija voi pohtia kauttaaltaan kertomusmuotoisen muistitietoaineiston mahdollisuuksia sekä rajoituksia ja lapsuuden historiasta kiinnostunut puolestaan sovittaa Paras leikkini -kirjan annin osaksi aikaisempaa tietovarantoaan. Lukutavan valinnasta riippumatta Paras leikkini on omiaan syventämään ja laajentamaan itse kunkin käsityksiä leikistä.

Moninäkökulmaisuutta voi luonnollisesti pitää myös heikkoutena. Tiukempi rajaus olisi epäilemättä tuottanut helpommin hallittavan ja ryhdikkäämmän lopputuloksen. Valitsin kuitenkin toisin ja annoin moniäänisten leikkien johdattaa minut moniääniseen kirjoittamiseen.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kauemmaksi historiaan myös Parhaissa kerrotut leikit painuvat. Viime vuosisadan viimeisten vuosikymmenten ja uuden vuosituhannen alun leikit kerrostuvat osaksi lapsuuden historiaa. Kertomukset itsessään eivät kuitenkaan vanhene. Niiden pysyvä arvo on siinä, että ne kertovat aikojen takaa, mikä sytytti jäljittelemättömän ilon ja innostuksen. Lapsille merkitykselliset leikit auttavat ymmärtämään, mitä kenties olemme menettämässä, mitä on tullut tilalle ja mistä on hyvä pitää kiinni.

Kirjallisuutta

Kalliala, Marjatta (2022) Paras leikkini. Muumiohipasta vakoojaoraviin. Helsinki: Gaudeamus.