Tunne- ja kokemushistoria näkökulmana evakkolapsuuteen

Tunne- ja kokemushistoria ovat olleet viime vuosikymmenten aikana yhä enenevissä määrin kasvavia tutkimusaloja historiassa. Uuden sotahistorian vakiinnuttua osaksi suomalaista historian tutkimusta 1990-luvulla yksilön kokemuksille alettiin antaa yhä enemmän painoarvoa. Aiemmin tutkimuksessa sivuutetut ryhmät pääsivät esiin. Näistä yksi ryhmä ovat Karjalan evakkolapset, joiden sota- ja jälleenrakennusajan kokemuksia tarkastelin pro gradu -tutkielmassani.  Olin kiinnostunut tutkimaan, miten kielteisistä ja korjaavista tunnekokemuksista puhutaan pääosin muistiin pohjautuvassa kerronnassa. Tutustuin evakkolasten kokemuksiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Karjala-lehden yhteistyössä toteuttaman keruun muisteluvastausten perusteella. Vuosituhannen vaihteessa kerätty aineisto oli laaja, ja tarjosi oivallisen maaperän tutustua niihin moninaisiin muistoihin ja kokemuksiin, joita Karjalan evakkotytöt ja -pojat palauttivat mieleensä, kirjoittivat ylös ja halusivat tallentaa osaksi perinnearkistoa. Muistelukirjoitusten perusteella jäsentyi lopulta varsin selkeitä käännekohtia, joissa lapsi oli alttiina kielteisille tunteille, kuten pelolle ja ahdistukselle. Samoin aineistosta oli hahmotettavissa tiettyjä toistuvia, turvaa ja jatkuvuuden kokemusta luovia elementtejä, joiden avulla lapsi saattoi selvitä vaikeista tunteista.

Ylipäätään lapsuus Karjalassa ennen sotaa oli työnteon värittämää. Maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa lasten työhön opettaminen oli välttämättömyys, ja lapset auttoivatkin paitsi kodin askareissa, myös maanviljelyksessä ja erilaisissa maatalous- ja metsätöissä. Lapsuus loppui nopeasti, eikä aikuisuuden ja lapsuuden välillä ollut oikein minkäänlaista siirtymävaihetta. Lasten kasvattaminen tapahtui muun arkisen aherruksen lomassa, eikä heidän emotionaalisiin tarpeisiinsa osattu juurikaan kiinnittää huomiota. Kylmää tunneilmastoa arvostettiin, ja yksin pärjääminen oli hyve. Lapsia ei opetettu tukeutumaan toisiin eikä pyytämään apua vaikeisiin tunteisiin. Hoivaa oli tarjolla niukasti, ja lapsia myös kuritettiin usein fyysisesti. Myös koulussa kuri oli tiukkaa, ja eettisiä ihanteita olivat muun muassa itsekuri, auttavaisuus ja ahkeruus.

Kylmä tunneilmasto ei ollut todellisuutta kuitenkaan kaikissa kodeissa, ja muisteluvastauksissa kerrotaan myös onnellisista muistoista idyllisessä koti-Karjalassa ja perheen kesken vietetystä ajasta. Koti ja koulu muodostivat tärkeät ankkurit lapsen kokemusmaailmassa, ja syksyllä 1939 lähestyvä sota alkoi ulottaa vaikutuksensa näistä kumpaankin. Evakkotyttö muistelee:

Rajan läheisyys ei ennen tätä kesää ollut mitenkään askarruttanut. Nyt arvelutti, mitä siellä rajan takana oikein tapahtuu. —

Koulun alkaessa kävi entistä ilmeisemmäksi, että jotakin epätavallista oli tekeillä. YY-HOO, Ylimääräinen Harjoitus, toi kylään joukon muualta Suomesta koottuja reserviläisiä. Tankkiesteitä kaivettiin, ja harjoitukset kävivät entistä sotaisemmiksi. Koulutilat tarvittiin sotilaiden majoittamiseen –. Myös yksityiskodit joutuivat avaamaan ovensa reserviläisille ja upseereille. [1]

Lainaus kuvastaa hyvin sitä, miten tunneilmapiiri alkoi vähitellen muuttua Karjalassa rajan tuntumassa. Lapset vaistosivat epävarmuuden aikuisten käytöksessä, ja lisäksi konkreettiset muutokset viestittivät, että jotakin omituista oli tekeillä. Lapselta vietiin ne paikat, jotka kenties eniten edustivat hänen elämässään jatkuvuutta, kun armeijan väki majoittui kouluihin ja koteihin. Evakkopoika taas muistelee sodan uhkaa ja kokemusta seuraavasti:

Syystalvella, kesken kiireisen lumilinnan rakentamisen, sisareni kysyi vähän niin kuin pelokkain ilmein: Tiedätkö mitä se sota tarkoittaa?? En, en minä kyllä tiedä yhtään –. Mutta kyllä sen jotain pahaa täytyy olla, sanon sisarelleni. Viime aikoina siitä ovat vanhemmat yhä enemmän ja enemmän puhuneet, ja aina on puheessa ollut sellainen surullinen sävy, Äidillä joskus näkynyt kyyneleitäkin silmissä. Sanan sota: tarkoitus selvisi meillekin aikanaan oikein omakohtaisena pelkona, ikkunoitten peittelemisinä, ainaisena varuillaan olona, korvat tarkkana kuuntelemisena, kuuluuko viholliskoneiden jyminää. Suorastaan toivottiin pilvisiä ja lumisateisia päiviä. [2]

Evakkopojan kertomuksessa korostuu lapsen hämmentyneisyys vaikeassa tilanteessa ja se, että lapset jäivät herkästi omien tulkintojensa varaan. Tilanne oli emotionaalisesti raskas myös aikuisille, mutta he harvemmin selittivät lapsille omia tunteitaan tai muuttuvia tilanteita. Lapsi jäi yksin arvuuttelemaan tapahtumien kulkua, ja joutui usein pitämään tunteensa itsellään. Lähestyvän sodan uhka toi mukanaan epävarmuutta, mutta vaikeudet olivat vasta alussa: talvisota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä vuonna 1939. Sodan puhjetessa ihmiset alkoivat kerääntyä kodeistaan heille määrättyihin kokoontumispaikkoihin. Evakuoitavat saivat ottaa mukaansa vain sen omaisuuden, jonka he jaksoivat kantaa tai saivat mahtumaan ajoneuvoihinsa. Koti oli jätettävä taakse, ja osa evakkoon lähtevistä joutui kohtaamaan sekasortoisiakin tilanteita. Evakkopoika kertoo tilanteesta, jossa sotaa jouduttiin kirjaimellisesti juoksemaan karkuun henkensä edestä:

Se oli 10-vuotiaalle kauhea kokemus. Kolme kertaa tuli hälytys, ja kolmesti kahlasimme napaamme myötä lumessa metsään. Kun sitten neljäs hälytys tuli niin suurin osa meitä evakkoja jäi junaan. Mutta sittenpä ne koneet tulivat — Koneet pudottivat pommejaan kaupunkiin, ja sitten konekivääreillä ampuivat meidän junaa, ja meitä, kun juoksimme metsään. Siinä oli laudasta tehty vaihde- koppi radan vieressä niin kuului, kuin tikat olisivat sitä takoneet, kun juosin siitä ohi. Näin venäläiset ampuivat meitä siviilejä. SS-miehet komensivat meitä menemään yhä edemmäs metsään. Kuusen oksija rapisi niskaamme, kun me olimme yhdessä kasassa puun juurella ja itkimme. Yksi pikku poika naapuristamme, oli saanut kk-suihkun ja kuoli isänsä syliin. — Kun sitten hälyytys loppui niin näimme kuinka kaupungissa näkyi tulipalon loimut. [3]

Kodin menettäminen ja elämän rajallisuuden kohtaaminen olivat lähestyvän sodan tuoman epävarmuuden lisäksi keskeisimpiä käännekohtia, jotka aiheuttivat evakkolapsissa tuskallisia tunteita. Ulla Savolainen on kuvannut kodin merkitystä suhteessa perustarpeisiin, kuten ravinnon saantiin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen. Hän kirjoittaa, että koti voidaan käsittää myös ”’mielen kotina’, joka pitää sisällään kokijan henkilökohtaiset kokemukset ja tunteet sekä yhteisöllisen ja kollektiivisen arvomaailman”. [4] Siten kodin menetyksen emotionaaliset vaikutukset voidaan ymmärtää todella merkittäviksi. Jotkut evakoista myös palasivat kotiseudulleen talvisodan jälkeen, mutta joutuivat jatkosodan aikana lähtemään taas uudelleen evakkoon, tällä kertaa lopullisesti. Toistuvaan matkantekoon ja menetyksiin joutuivat turtumaan, suostumaan ja sopeutumaan niin lapset kuin vanhemmatkin.

Muisteluvastauksissa kuolemantapaukset korostuivat odotetusti ja varsin luonnollisesti mieleen jääneinä järkytyksinä, joihin liittyi voimakkaita kehon ja mielen reaktioita. Läheisiä menehtyi rintamalle, ja monessa muistelukirjoituksessa mainitaan toki myös sotaan liittymättömiä kuolemantapauksia: esimerkiksi lapsikuolleisuuden yleisyyden takia moni oli saattanut menettää sisaruksen jo varhaisessa vaiheessa elämäänsä. Ylipäätään sota lisäsi siviilienkin kuolleisuutta, sillä sota aiheutti niukkuutta ja sitä kautta ravinnonpuutetta. Lisäksi tautiepidemiat lisääntyivät. Toisen maailmansodan aikana noin 2100 siviiliä kuoli ilmapommitusten ja partisaani-iskujen seurauksena. Armeijan palveluksessa olleista suomalaisista menehtyi noin 94 000. Sodan aikana lapset näkivät esimerkiksi sankarivainajia kuljettaneita junavaunuja. Seuraava lainaus evakkopojan muistelukertomuksesta kertoo myös kaatuneista sotilaista:

Kerran taas kohtasimme hätkähdyttävän näyn. Aivan kylämme keskustassa seisoi kuomullinen armeijan kuorma-auto. Kuljettajaa ei näkynyt missään. Uteliaina kiertelimme auton ympärillä ja ihmettelimme, mihin kuljettaja oli hävinnyt ja mitä auto mahtoi kuljettaa. Kuomu oli kiinni, mutta kuu valaisi suoraan auton perää. Vedin itseni lavan kaksoislaitojen tasolle, työnsin kuomun peittoa syrjään ja tällöin näin kelmeässä kuun valossa karmean näyn. Auton lavalla oli kaatuneita sotilaita, jotka olivat jääneet jäätyneinä niihin asentoihin, joissa olivat kohdanneet kuolemansa. Arvasimme, että heitä kuljetettiin Sortavalaan sulatettaviksi ja arkkuihin pantaviksi. [5]

Menetetyn kodin ja kuoleman kohtaamisen lisäksi vaikeita tunteita aiheutti se, että evakot olivat outolintuja muun Suomen väestön keskuudessa. Sotaa pakenevat evakot joutuivat majoittumaan yhteismajoituksissa ja paikallisten kodeissa. Aluksi vastaanotto oli usein suopeaa, mutta tilanteen pitkittyessä evakot saivat osakseen myös huonoa kohtelua. He saattoivat kohdata ennakkoluuloja ja suoranaista syrjintää. Evakot eivät välttämättä ymmärtäneet täysin uuden paikkakuntansa murretta ja päinvastoin, ja he saivat paikallisväestöltä kritiikkiä muistakin kansakulttuurisista eroista. Tämä vaikutti evakkojen identiteettiin ja omanarvontuntoon, joka oli jo valmiiksi koetuksella kodin menettämisen ja kaiken sodan aiheuttaman epävarmuuden myötä. Evakkotyttö muistelee kokemuksiaan:

 Ei varsinkaan pieni taapertaja, ekaluokkalainen, voinut ymmärtää, miksi häntä kotona rakastettiin, mutta koulussa pilkattiin, syrjittiin, peloteltiin ja tyrkittiin. Eivätkä suinkaan ne karjalaiskakaratkaan mitään enkeleitä olleet. Oli satsattava itsetehostukseen ja kerättävä näyttöä kapasiteetilleen. Itsellenikin kertyi vahingossa ensimmäiseen koulutodistukseen huimaava kymppien rivistö. Päättäessäni pinkoa itselleni ihmisarvoa olin asettanut riman liian korkealle. No, sieltä tultiin kyllä kolinalla alas aikanaan. [6]

Sota oli selkeästi muuttanut käsityksen karjalaisista. Myös karjalaiset itse olivat alkaneet nähdä itsensä uudella tavalla, omana ryhmänään, evakkoina. Vaikka isäntäperheitä saatetaan kuvata myös ystävällisinä, välittyy evakkolasten muisteluvastauksista usein myös erilaisuuden kokemus, altavastaajan aseman omaksuminen ja paikallisten torjuva tai torjuvaksi koettu käytös.

Muuttuvien olosuhteiden, ennakoimattomuuden, luopumisen ja kuoleman läheisyydenkään keskellä lapsuus ei välttämättä loppunut sotaan. Kielteisten kokemusten vastavoimana olivat arkiset asiat, jotka toivat lasten elämään lohtua ja tunnetta elämän jatkuvuudesta. Sota-aikanakin lapset esimerkiksi leikkivät ja nauttivat luonnon kauneudesta. Talvisin esimerkiksi rakennettiin lumilinnoja ja kesäisin uitiin. Myös kotieläimet olivat rakkaita ja tärkeitä, joskin valtaosa eläimistäkin jouduttiin jättämään kotiseudulle evakkoon lähtiessä. Leikit saattoivat värittyä sota-ajan teemoilla, ja leikki saattoi toimia myös lapsen välineenä käsitellä ahdistavia asioita. Evakkopoika ottaa sodan kulun omiin käsiinsä leikin keinoin:

Kylän ainoa radio oli noin puolen kilometrin päässä olevassa naapuritalossa, mihin pääsin muutaman kerran Verneri isännän kanssa kuuntelemaan oikeita radiouutisia. Niistä innostuneena rakensin emännältä saamistani rihmarullista, pienistä purkeista ja rasioista sekä narunpätkistä oman radion tuvan suuren pöydän alla olevaan työkalukaukaloon. Sieltä luin väelle iltaisin omia sotauutisia. Eräänä iltana jälleen, kun isäntä luki pöydän ääressä öljylampun valossa päivän lehteä, menin pöydän alle toimittamaan iltauutisia samaan tapaan mitä olin oikeasta radiosta kuullut:

”Nyt seuraa Suomen Tietotoimiston uutisia Suomalaiset ovat Kannaksella ankarassa taistelussa torjuneet ryssien hyökkäyksen, tuhonneet panssarivaunuja ja ottaneet runsaasti vankeja. Myös muilla rintamilla joukkomme ovat saavuttaneet voittoja. Suomalaiset uskovat sodan loppuvan lähiaikoina ja karjalaiset saavat palata takai…” [7]

Myös uskonto oli monelle evakkolapselle turvan ja lohdun tuoja. Karjalassa ihmiset kuuluivat pääosin luterilaiseen tai ortodoksiseen uskontokuntaan. Hengelliseen elämään saattoi kuulua myös niin kutsuttua vanhaa perinnettä, esimerkiksi itkuvirsien esittämistä tai runonlaulantaa. Kansanparantajatkin olivat vielä 1920- ja 1930-luvulla tavallisia Raja-Karjalassa. Keruuaineiston perusteella evakkojen lapsuudessa oli pääosin kristilliseen kirkkokuntaan kuuluvia perinteitä: rukoukset, pyhäpäivät, Jumala, hengelliset laulut ja suojelusenkelit mainitaan usein. Monet lapset kuvailevat perheen rukoilleen yhdessä esimerkiksi pommitusten aikana:

Tuli korviavihlova uutinen Suomen yleisradiosta: SOTA. Ajatus ei ottanut kotiutuakseen meissä. Sitten Äijä, isoisä, jo hiukan kumaraan taipunut, risti kätensä rukoukseen ja huusi Taivaan puolen meidän yhteiset pyyntömme. Lopuksi lauloimme: ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein, kädelläs. KAITSE AIN KANSAMME TEITÄ vyöttäen voimalla meitä, heikkoja edessäs…” [8]

Toisinaan myös kaiken kuormittumisen keskellä mikä tahansa hiukankaan normaalisti sujuva asia riitti liikuttamaan evakot kyyneliin. Jatkuva mielen ja kehon stressi vaikuttaa kykyyn säädellä tunteita. Muisteluvastauksissa kuvaillaankin toistuvasti, miten itkuun purskahdettiin herkästi, olipa syy itkemiseen helpotus tai ahdinko. Helpotuksen kyyneliä vuodatettiin luonnollisesti myös silloin, kun läheisen kuultiinkin olevan elossa vastoin odotuksia. Yhtä kaikki muisteluvastausten perusteella korostuu ajatus, että lapset ovat sitkeitä ja äärimmäisissä kriisitilanteissakin heidän kykynsä selviytyä saattaa kantaa. Ilo on voinut löytyä pienistä asioista. Kaikki eivät myöskään joutuneet kärsimään sodassa yhtä paljon, vaikka sota ilman muuta aiheutti suurta kärsimystä ja mullisti evakkoon lähteneiden elämän. Kuitenkaan jokainen ei traumatisoitunut, ja kullakin lapsella on ollut omanlaisensa valmius selviytyä vaikeista olosuhteista. Puhutaan resilienssistä eli kyvystä selviytyä merkittävistä muutoksista ja vastoinkäymisistä. Resilienssin rakentumiseen vaikuttavat esimerkiksi perimä ja kasvatus, ja siten on luonnollista, että osalla evakkolapsista se on ollut vahvempi ja toisilla heikompi. Lisäksi myös kulunut aika, oma eletty elämä ja yhteisesti muistellut sotakokemukset ovat muokanneet muistelijan muistoja ja käsityksiä niistä. Seuraavassa katkelmassa evakkopojan kertomuksesta on havaittavissa tyyneyttä ja kenties tyytyväisyyttäkin, kun mennyttä katsotaan silmiin:

Jokkuu voi ajatella, et on se olt kurjaa sen ajan elämä. Mut mie en nää siin mittää sen kurjempaa ko monen nykyaja ihmise elämäskää kaike yltäkylläisyyve keskel tänäpäivän. Monikaa ei tunne elämällää oleva mittää tarkotusta tai päämäärää. Sillo elettii vallitsevii olosuhteije mukkaa ja pyrittii parempaa huomisee. Appuu ei vartuttu ko itelt tai iha lähheisilt ihmisilt, ei olt aikaa vaipuu itsesäälii tai masentuu toimettomuutee. Liikkeel pitävä voima tul siit ko pit huolehtii omast elatuksest ja toimeentulost. [9]

 

Silja Kuortti

Pro gradu -tutkielma on luettavissa kokonaisuudessaan Tampereen yliopiston avoimessa julkaisuarkisto TREPOssa.

Viitaukset

• [ 1 ] SKS KRA. Evakkotytön tarina 9, 2–3. Evakkotytöt ja -pojat, 1999–2000.
• [ 2 ] SKS KRA. Evakkopoika 32, 2–3. Evakkotytöt ja -pojat 1999–2000.
• [ 3 ] SKS KRA. Evakkopojan tarina 13, 1. Evakkotytöt ja -pojat, 1999–2000.
• [ 4 ] Savolainen 2009, 38.
• [ 5 ] SKS KRA. Evakkopojan tarina 5, 4. Evakkotytöt ja -pojat 1999–2000.
• [ 6 ] SKS KRA. Evakkotytön tarina 9. b, 10. Evakkotytöt ja -pojat 1999–2000.
• [ 7 ] SKS KRA. Evakkopojan tarina 43.2, 2. Evakkotytöt ja -pojat 1999–2000.
• [ 8 ] SKS KRA. Evakkotytön tarina 9. c, 11. Evakkotytöt ja -pojat 1999–2000.
• [ 9 ] SKS KRA. Evakkopojan tarina 12, 3. Evakkotytöt ja -pojat 1999–2000.

Lähteet

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkisto (SKS KRA), Helsinki

Evakkopoikien ja -tyttöjen tarinat – Evakkolasten tarinoita 1990-luvulta

Kirjallisuutta

Ahokas, Liisa, Evakkomatkalla. Karjalaisten kokemuksia ensimmäiseltä evakkomatkalta. Suomen historian julkaisuja 1: Turku, 2009.

Kivimäki, Ville, Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. WSOY: Helsinki, 2013.

Laitila, Teuvo, “Kansanomainen ja kirkollinen ortodoksisuus Raja-Karjalassa”. Teoksessa Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes, Karjala. Historia, kansa, kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 1998, s. 383–415.

Malinen, Antti & Tamminen, Tuomo, Jälleenrakentajien lapset. Sotien jälkeinen Suomi lapsen silmin. Gaudeamus: Helsinki, 2017.

Masten, Ann S. & Gewirtz, Abigail H. “Resilience in Development: The Importance of Early Childhood”. Julkaisussa Encyclopedia on Early Childhood Development. Centre of Excellence for Early Childhood Development, University of Minnesota, 2006.

Markkola, Pirjo, ”Negotiating Family, Education and Labor. Working-Class Children in Finland in the Nineteenth and Twentieth Centuries”. Teoksessa Aasgaard, Reidar & Bunge, Marcia J. & Roos, Merethe (toim.) Nordic Childhoods 1700–1960. From Folk Beliefs to Pippi Longstocking. Routledge: New York, 2018, s. 163–174.

Näre, Sari & Kirves, Jenni & Siltala, Juha (toim.), Sodan kasvattamat. Werner Söderström Osakeyhtiö: Helsinki, 2010 (2. painos).

Pajari, Ilona & Jalonen, Jussi & Miettinen, Riikka & Kanerva, Kirsi (toim.), Suomalaisen kuoleman historia. Gaudeamus: Helsinki, 2019.

Palomäki, Antti, Juoksuhaudoista jälleenrakennukseen. Tampere University Press: Tampere, 2011.

Pukkila, Hanna, Kotirintaman lapset. Kustannusosakeyhtiö Tammi: Helsinki, 2008.

Raninen-Siiskonen, Tarja, Vieraana omalla maalla. Tutkimus karjalaisen siirtoväen muistelukerronnasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Helsinki, 1999.

Savolainen, Ulla, Koti, menetys ja paluu. Koti kannakselaisten lapsievakkojen matkakertomuksissa. Helsingin yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, Folkloristiikka, 2007.