Opettajat ja moraalinen kasvatus

Suomalainen kansakoululaitos perustettiin varsinaisesti vuoden 1863 kansakouluasetuksen myötä. Uudenlaisen koulutuksen ja kasvatuksen päämääränä oli kasvattaa aktiivisia kansalaisia, jotka palvelivat isänmaataan: tästä syystä moraalinen kasvatus oli olennainen osa koulutusta ja säilytti asemansa osana koululaitosta pitkälle aina noin 1900-luvun puoliväliin saakka eli käytännössä sotavuosien päättymiseen asti.

Oikeanlaiset ihanteet, arvot ja moraali kiteytyivät aikanaan vallinneeseen opettajaihanteeseen. Tavoitteena oli nöyrä ja kuuliainen kansakunnan palvelija, joka laittoi yhteisön edun oman etunsa edelle. Opettajan oli tiedostettava oma asemansa paitsi koululaitoksen sisällä, myös laajemmin yhteiskunnassa: yhteiskuntarauhan ja yhteisen edun nimissä kaikkien oli hyväksyttävä oma paikkansa järjestelmässä ja toimittava sen etujen mukaisesti.

Omassa väitöskirjatutkimuksessani olen todennut, että erityisesti tultaessa 1900-luvun puolelle seminaariin saapuvilla oppilailla alkoi ilmetä enenevissä määrin arvoristiriitoja omien opettajiensa kanssa. Käytännössä nämä erovaisuudet ilmenivät siinä, että oppilaista kuuliaisuutta tärkeämpää oli toimittava omien moraalisten arvojensa mukaan. Tällainen ajattelu herätti vastusta seminaariopettajien lisäksi myös kouluhallituksessa, sillä opettajan tehtävään kuului ehdottomasti yhteisön edun laittaminen omien päämäärien edelle eikä tällaisten oppilaiden tulkittu täyttävän näitä vaatimuksia. Instituution näkökulmasta tällaiset oppilaat eivät suhtautuneet opettajan tehtävään aseman vaatimalla nöyryydellä. Ylipäätään oikeanlainen asenne ja vaadittava nöyryys suhteessa opettajan työhön tuli ilmetä jo seminaariaikana oman toiminnan kautta: opinnot tuli hoitaa huolella eikä käytöshäiriöitä tai millään tavalla sopimatonta toimintaa seminaariyhteisössä hyväksytty.

Nöyryys tuli ilmetä myös ulkoasun kautta eli käytännössä opettaja ei saanut koreilla ulkoasullaan ja erityisesti naisopettajalta odotettiin tarpeeksi siistiä ja siveellistä, mutta myös vaatimatonta ulkoasua. Lisäksi opettajan keholta odotettiin mallikelpoisuutta siinä mielessä, että opettajan oli oltava hyvinvoiva ja terve eikä kehossa tai opettajan terveydessä saanut olla moitittavaa. Opettajan oli annettava oppilailleen liikunta- ja voimistelukasvatusta, jolloin hyväkuntoinen keho oli takeena, että opettaja suoriutui opetuksesta vaaditulla tavalla. Osaltaan terveyteen liittyvät vaatimukset linkittyivät siihen, että kyseisenä aikana kulkutaudit saattoivat aiheuttaa seminaari- ja kouluympäristön kaltaisessa suljetussa tilassa varsinaisia epidemioita. Myös opiskelut seminaareissa olivat henkisesti kuormittavia, minkä pelättiin olevan henkisesti ja älyllisesti liian kovia ponnisteluita erityisesti naisoppilaille.

Opettajalta vaaditut hyvät elämäntavat käsittivät niin raittiuden kuin siveellisyydenkin, joista ensimmäistä valvottiin seminaareissa erityisesti miesoppilaiden osalta ja jälkimmäistä naisoppilaiden osalta. Erityisesti miesoppilaiden kohdalla tarkkailtiin raittiutta varsinkin kieltolain ollessa voimassa vuosina 1919–32. Kuitenkin yleensä kieltolakia uhmanneet ja raittiusihannetta vastaan rikkoneet miesoppilaat eivät saaneet rikkeistään erityisen kovia rangaistuksia, ellei juopottelu ollut erityisen näkyvää myös julkisesti kyseisessä kaupungissa ja siten herättänyt yleistä pahennusta. Myös tupakointi oli seminaarialueella kielletty, mutta kieltoa uhmaavat miesoppilaat saivat kuitenkin pitää paikkansa seminaarissa, vaikka saivatkin paheksuntaa osakseen.

Naisoppilaiden kohdalla valvottu siveellisyys tarkoitti sitä, että kiellettynä nähtiin niin tanssireissut, seurustelukumppanit kuin ylipäätään poistuminen luvatta seminaarialueelta. Kuitenkin 1920- ja 1940-lukujen välisenä aikana on huomattavissa, että naisopettajien suhteita esimerkiksi miesopettajiin ei pidetty enää yksiselitteisen tuomittavina vaan niihin saatettiin jopa seminaarin suunnalta kannustaa: avainasemassa oli, että tulevan opettajattaren oli valittava itselleen yhteiskunnalliselta asemaltaan sovelias puoliso. On myös huomattava, että tuona samaisena aikana seminaarien naisoppilaat alkoivat kyseenalaistaa sen mielekkyyden, että seminaarien opettajilla oli valtaa päättää heidän seurustelusuhteistaan eivätkä he enää aina kuulaisesti alistuneet näihin itsensä ulkopuolelta tuleviin odotuksiin.

Lisäksi opettajan oli osallistuttava hänelle sopivaksi katsottuun vapaa-ajan toimintaan kuten oman paikkakuntansa sivistystoimintaan. Kuitenkin puoluepoliittisista kiistoista opettajan oli pysyttävä erossa, mikä ihanne korostui erityisesti vuoden 1918 sisällissodan jälkimainingeissa. Tämäkään ihanne ei aina toteutunut ja erityisesti poliittisesti kuohuvalla 1930-luvulla seminaareissa ilmeni ongelmia siinä, että sen oppilaat oma-aloitteisesti hakeutuivat toimimaan sellaisiin oikeistopoliittisiin järjestöihin kuten Isänmaalliseen Kansaliikkeeseen (IKL) ja Akateemiseen Karjala-Seuraan (AKS). On otettava huomioon, että seminaariin hakeutuvat oppilaat olivat todennäköisesti poliittisesti poikkeuksellisen valveutuneita ja kiinnostuneita yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mikä ilmeni käytännössä heidän omissa intresseissään ja toiminnassaan.

Omassa väitöskirjassani olen tutkinut sitä, millaisia seuraamuksia opettajaseminaareissa oli odotettavissa, jos opettajaksi haluava poikkesi asetetuista ihanteista ja millä tavoin nämä seuraukset olivat yhteydessä kyseisen yksilön sukupuoleen ja asemaan seminaarissa. Sukupuoli oli mitä suurimmissa määrin merkittävä, jos oppilas ei kyennyt täyttämään häneen kohdistettuja odotuksia: yleensä naisoppilaita kohtasivat ankarammat rangaistukset, varsinkin jos rikkomus oli sukupuolisiveellisyyden vastainen. Tällöin naisoppilas joutui todennäköisesti jättämään seminaarin, kun taas miesoppilaita ei rangaistu vastaavista rikkeistä yhtä ankarasti eikä heitä läheskään aina erotettu myöskään kieltolainkaan uhmaamisesta. Toisaalta miesoppilaan toimintaa peilattiin suhteessa kunniallisuuteen: vaikka miesoppilas olisi rikkonut ihanteita vastaan, hän pystyi ”sovittamaan” rikkeensä katumuksen ja vastuun kantamisen kautta. Naisoppilaan kohdalla rikkeellä oli yleensä sen sijaan pysyvämmät seuraukset.

 

Anna-Kaisa Ylikotila

Lähteet

Ylikotila, Anna-Kaisa (2021). Mallikansalaisen säröilevä ihanne: Opettajaksi sopivuuden ja sopimattomuuden määrittely suomalaisessa opettajankoulutuksessa vuosina 1920–1945. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.