Sotasukupolven tyttäret

Talvi- ja jatkosodalla oli kauaskantoisia, ylisukupolvisiakin vaikutuksia suomalaisten elämään. Sodan ajan koettelemukset näkyivät vanhemmuudessa ja kasvatuksessa vaikuttaen myös sodan jälkeen syntyneiden lapsuuskokemuksiin. Suuret ikäluokat saivat usein pärjätä omillaan jo lapsena, minkä lisäksi he omaksuivat vanhemmiltaan sodan vahvistamia rooleja ja mentaliteetteja.

Tarkastelin syksyllä 2020 valmistuneessa maisterintutkielmassani muistitiedon kautta talvi- ja jatkosodan ylisukupolvisia vaikutuksia suomalaisnaisten elämiin keskittyen suuriin ikäluokkiin, joilla ei ole omakohtaista kokemusta sodasta. Äidiltä tyttärelle periytyneet huolehtijan ja vastuunkantajan roolit sekä selviytymisen ja sietämisen mentaliteetti näkyvät myös suurten ikäluokkien naisten aikuisuudessa. Tässä tekstissä keskityn heidän lapsuuskokemuksiinsa sekä vanhemmuuteen ja sen vaikutuksiin.

Sotavuosina työikäisten miesten ollessa rintamalla vastuu arjesta jäi pitkälti kotirintaman naisille, jotka tekivät myös miesten töitä. Arki uuvutti uudella tavalla, ja toisinaan sodan aikaiset roolit jäivät päälle vielä sen loputtuakin. Sodan ajan selviytymismentaliteettikin jatkui vielä jälleenrakennuskaudella. Naiset omaksuivat myös uhrautumisen ja itsehillinnän mentaliteetit, ja huolehtijan ja vastuunkantajan roolit vahvistuivat sodan seurauksena entisestään.

Jälleenrakennuskaudella äidit olivat kiireisiä. Vuonna 1947 syntynyt nimimerkki Sopuli kuvailee äitiään ”kotona ahkeroivaksi moniosaajaksi” ja ”oikeaksi selviytymisen mestariksi”. [1] Samana vuonna syntynyt Saara puolestaan kuvailee äitiään vahvaksi ja sitkeäksi ja kokee itsekin perineensä osan sitkeydestä:

Äiti oli sota-aikana aikuisuuteen kasvanut tyttö, viisas ja taitava ihminen, jolta – – sairaus vei liian aikaisin voimat, joita maanviljelijän vaimo, emäntä olisi niin kovasti tarvinnut. Hän oli kuitenkin henkisesti luja ja vahva ja kesti sen kaiken ympäristöstä huolimatta – – Äiti oli sitkeä, hän osallistui kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin töihin erilaisia apukeinoja keksien. – – Kyllä minullakin jonkinlaista sitkeyttä on – – . [2]

Kotitila työllisti monen äidin enemmän kuin täyspäiväisesti, jolloin etenkin isommat lapset joutuivat jäämään vähemmälle huomiolle. Moni lapsi joutui itsenäistymään aikaisin ja pärjäämään omillaan. Moni äiti joutui uupumuksen partaalle työn, veteraanimiehen ja lasten hoitamisen aiheuttaman työtaakan seurauksena – ja joskus terveys petti. Osa jälleenrakennuskauden äideistä onnistui kiireestä huolimatta olemaan läsnä lapsilleen, mutta toisten äidit jäivät etäisiksi. Vauvabuumin lopulla vuonna 1950 syntynyt Ella muistelee haikeana äitiään:

Monesti kyyneleet tulevat silmiin muistaessani – – lapsuuttani jolloin toivoin edes joskus olisivat oman äitini kiireiset kädet ehtineet rukoukseen kanssani sängyn laidalle. [3]

Vuonna 1948 syntyneellä Raijalla oli kolme sisarusta ja hän kertoo äitinsä olleen töiden vuoksi kiireinen ja ”pelottavan etäinen”. Katkelmassa tulee hyvin esiin 1950-luvun alkupuolen maalaisnaisen työtaakka.

Äiti vietti aikansa enimmäkseen ulkona – – joten hän jäi pakostakin etäiseksi. Silloinhan maatöissä työt vielä tehtiin käsin ja ihmisvoimin. Lehmät lypsettiin käsin, heinät nostettiin käsivoimin seipäille – – Niihin aikoihin vielä isä tarvitsi äitiä pellolla apunaan, myöhemminhän koneet tulivat suuresti helpottamaan maatöitä. Sen lisäksi äidin vastuulla olivat lehmät, kanat, siat, milloin mitäkin – – Äiti teki töitään pelottavan etäisenä eikä juuri kajonnut meidän elämäämme, mitä nyt jakoi töitä. – – Meidän lasten odotettiin pysyvän poissa jaloista. Aikuisilla oli omat huolensa ja kiireensä. [4]

Aino joutui pärjäämään omillaan jo pienenä, kun äiti ei kiireiltään ehtinyt olemaan riittävästi läsnä eikä isän tehtävänä ollut perheen ainoasta lapsesta huolehtiminen. Vuonna 1950 syntynyt Aino haluaa välttää tämän virheen omien lastensa kanssa.

Piti olla kiltti ja tottelevainen, mutta kuitenkin huolehtia itse itsestään. Piti pärjätä yksin. Äiti oli töissä ja isän tehtävänä ei ollut huolehtia minusta, vaikka oli välillä kotona. – – Koulunkäynnistä piti huolehtia. – – Äitini yritti täyttää oman aikansa naisen roolin vaatimukset omassa elämässään siltä osin kuin pystyi. Tuohon aikaan naisen rooli liittyi lähes täysin kotiympäristöön; lasten hoitoon miehen huoltoon, kodin siisteyteen ja ilmapiiriin. Äitini hoiti työnsä aina hyvin, hoiti myös kodin ja myöhemmin isänikin, kun hän sairastui. Minä jäin sivuun. Hän teki tunnollisesti kaiken mitä hänelle määrättiin – – Toisin kuin äitini, olen yrittänyt olla lasten lähellä ja kuunnella heitä. [5]

Monet isät kärsivät sodan traumoista, mikä saattoi näyttäytyä esimerkiksi arvaamattomana käytöksenä tai alkoholin suurkulutuksena. Monen sotien jälkeisinä vuosina syntyneen lapsuuteen kuului hermostunut, arvaamaton, aggressiivinen tai pelottava isähahmo. Aggressiolla voi olla myös sodasta riippumattomia syitä; väkivaltaisilla isillä on saattanut itsellään olla väkivaltainen lapsuus. Väkivalta sekä mielenterveys- ja alkoholiongelmat periytyvät ylisukupolvisesti ja alkoholistien lapsilla on muita enemmän mielenterveysongelmia – tytöillä selvästi poikia enemmän.

Isien oireilu heijastui eittämättä avioliiton tilaan. Monen sodan jälkeen syntyneen lapsuuteen kuuluu vanhempien riidat, jotka johtuivat usein isän alkoholinkäytöstä. Helena (synt. 1947) kuvailee omaelämäkerrassaan isäänsä.

Mitä Helena tiesi isästä, ei paljon, Isä oli sotia käynyt mies, maanviljelijä. Sota, siitä puhuttiin usein. Isä oli hyvin hermostunut, kukapa sodassa käynyt ei olisi. Hän puhui ja kiroili jatkuvasti – –

Kyllähän Helena jotenkin sen muisti, että isä ”räyhäsi”, mutta ei lyönyt koskaan. Hän vain puhui ja huusi lakkaamatta kun asiat eivät sujuneet. Kotona oli kuitenkin tunnelma, että isä oli pelottava ja niin Helenakin yritti turvautua äitiin – joka puolestaan ei puhunut asioista, kielsi aina puhumasta isällekään – –. [6]

Keskeistä turvallisen kiintymyssuhteen muodostumiselle on vanhemmilta – yleensä äidiltä – saatu kohtelu. Lapsen tulee saada vahvistusta niin, että hän voi luottaa hoitajansa olevan läsnä, vastaavan hänen tarpeisiinsa ja auttavan hädän tullen. Edellä mainitut ongelmat sekä vanhempien etäisyys saattoivat johtaa vältteleviin kiintymyssuhteisiin ja turvattomaan lapsuuteen vielä sodan jälkeenkin. Lapsen tarpeiden sivuuttamisesta ja turvattomasta kiintymyssuhteesta voi myös seurata aikuisuudessa mielenterveysongelmia kuten ahdistusta ja masennusta. Muiden terveysongelmien lisäksi suurten ikäluokkien naiset ovat usein kärsineet etenkin uupumuksesta ja masennuksesta jossain vaiheessa elämäänsä.

Myös sodan uuvuttamat äidit saattoivat laiminlyödä lapsiaan. Isovanhempien tai isompien sisarusten tuki saattoi osittain korvata äidin hoivan. Yleensä tämä tarkoittaa mummoa tai isosiskoja, sillä lapsista huolehtiminen on perinteisesti ollut naisten tehtävä. Moni suurten ikäluokkien lapsi vietti paljon aikaa mummon huomassa, kuten Raija.

Perheeseemme kuului tärkeänä osana lasten ja vanhempien lisäksi ”mamma”, joka oli korvaamaton apu äidille ja korvaamaton sijaisäiti meille – – Mamma antoi aamukahvin, mamma parsi rikkinäiset villasukkamme. Mamma myös monta kertaa paransi muitakin asioita, joita perheenjäsenten välille tuli. Äiti vietti aikansa enimmäkseen ulkona – – joten hän jäi pakostakin etäiseksi. [7]

Vaikenemisen kulttuuri varjosti sodanjälkeistä suomalaisyhteiskuntaa. Perheen ongelmista oli syytä vaieta: myös lapsia ohjeistettiin, ettei ongelmista ollut soveliasta puhua kodin ulkopuolella. Tosin ei niistä kodin sisälläkään puhuttu.

Niin sanotusti kantapään kautta suurten ikäluokkien naiset ovat tunnistaneet haitallisia mentaliteetteja, kuten vaikeneminen ja uhrautuminen, ja tietoisesti pyristelleet niistä eroon ja pyrkineet olemaan siirtämättä niitä omille lapsilleen. Monella reflektointi painottuu keski-ikään, jolloin vastuu jälkikasvusta on keventynyt ja on ollut mahdollista ottaa aikaa omalle hyvinvoinnille. Helena H. kertoo keski-iän kapinastaan:

[H]uomasin kolmenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen itsessäni uusia piirteitä. Halusin enemmän aikaa itselleni. Sekö on sitä keski-iän kriisiä? Koko muu perhe meni ja harrasti ja minä vain olin huoltojoukkona. Halusin opiskella, käydä teatterissa, konserteissa, halusin hoitaa itseäni. – – Kyselin itseltäni – – mitä nämä uudet ajatukset aiheuttavat perheelleni. – – Jonnekin vain on päästävä tai kohta poksahdan tähän liikaan tekemisen haluun. Oli minun kapinani aika. – –. [8]

Vuonna 1948 syntynyt Seija katkaisi vaikenemisen jatkumon:

Kerroin lapsilleni että me Äidit niinkuin Isätkin olemme vajavaisia ihmisiä, teemme yhtälailla virheitä kaikessa kuten muutkin, mutta on hyvä oppia puhumaan ja myöntämään virheensä. – – nyt puhuminen asioista perheemme kesken on jokapäiväistä elämää – – Olen puhunut lapsilleni, etteivät pidä tuskaa liian kauan sisällään, etteivät tee samaa virhettä kuin minä tein itselleni. [9]

Naiset ovat oppineet äideiltään ennen kaikkea työn arvostusta ja uutteruutta, vastuuntuntoa ja huolehtimista sekä sitkeyttä. Sodan aikana entisestään vahvistunut vahvan suomalaisnaisen ideaali jatkoi elämäänsä suurten ikäluokkien naisten kokemuksissa. Suuren murroksen sukupolvena suuret ikäluokat ovat kuitenkin jossain määrin irtautuneet vanhempiensa sukupolven normeista. Toisin kuin äideillään, heillä on ollut aikaa ja resursseja pohtia lapsuuttaan ja sen vaikutuksia elämäänsä – sekä millaisen perinnön he itse jättävät sukupolvien ketjussa.

 

Sini-Emilia Asikainen

Viitaukset

• [ 1 ] Kirjallinen haastattelu 18.5.2020, Sopuli. Syntynyt 1947.
• [ 2 ] Kirjallinen haastattelu 26.5.2020, Saara, s. 1947.
• [ 3 ] SKS KRA SATA 1991, 18717. Syntynyt 1950.
• [ 4 ] SKS KRA SATA 1991, 10479, 10482. Syntynyt 1948.
• [ 5 ] Kirjallinen haastattelu 31.5.2020, Aino. Syntynyt 1950.
• [ 6 ] SKS KRA SATA 1991, 8344–8345. Syntynyt 1947.
• [ 7 ] SKS KRA SATA 1991, 10479. Syntynyt 1948.
• [ 8 ] SKS KRA SATA 1991, 4146, 4148. Syntynyt 1949.
• [ 9 ] SKS KRA SATA 1991, 17319–17327. Syntynyt 1948.

Lähteet

SKS KRA Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto. Satasärmäinen nainen.

Kirjalliset haastattelut: 26.5.2020, Saara; 31.5.2020, Aino.

Kirjallisuutta

Asikainen, Sini-Emilia (2020). Toisen maailmansodan ylisukupolviset vaikutukset suomalaisen naisen rooliin ja mentaliteettiin. Talous- ja sosiaalihistorian maisterintutkielma, valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202011234558

Bowlby, John (1988). A Secure Base. Parent-Child Attachment and Healthy Human Development. Basic Books: New York.

Kirves, Jenni, Ville Kivimäki, Sari Näre & Juha Siltala (2010). Sodassa kasvaneiden tunneperintö. Teoksessa Sari Näre, Jenni Kirves & Juha Siltala (toim.) Sodan kasvattamat. WSOY: Hki, 387–410.

Kivimäki, Ville (2010). Sodan rampauttama vanhemmuus. Teoksessa Sari Näre, Jenni Kirves & Juha Siltala (toim.) Sodan kasvattamat. WSOY: Helsinki, 187–209.

Malinen, Antti & Tuomo Tamminen (2017). Jälleenrakentajien lapset. Gaudeamus: Helsinki.

Malinen, Antti (2019). Ristinkantajat. Maalaisemäntien sisäiset ristiriidat ja niiden sielunhoidollinen käsittely toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa. Teoksessa Johanna Annola, Ville Kivimäki & Antti Malinen (toim.) Eletty historia. Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino: Tampere, 367–396.

Nevala, Seija-Leena & Kirsi-Maria Hytönen (2015). Toimet, työt ja taakat – Perhe-elämä maaseudulla sodan jälkeen. Teoksessa Ville Kivimäki & Kirsi-Maria Hytönen (toim.) Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Vastapaino: Tampere, 150–173.

Näre, Sari (2018). Naiset ja miehet sodan pyörteissä. Teoksessa Martti Turtola (päätoim.) Kotirintama. WSOY: Helsinki, 8–31.

Serec, Maa A, Igor A Vab, Marko Kola Ek, Vesna A Vab, Diana Moesgen & Michael Klein (2012). Health-Related Lifestyle, Physical and Mental Health in Children of Alcoholic Parents. Drug and Alcohol Review. Nov, 2012, Issue 7, 861–870. https://doi.org/10.1111/j.1465-3362.2012.00424.x