Into

Johdantona tekstiin:

Lapset eivät aina saa aikuisilta tarvitsemaansa huolenpitoa ja turvaa – joskus oma arki voi tuntua ahdistavalta ja turvattomalta. Tällöin luonnossa ja eläinten kanssa vietettävä aika voi saada uusia merkityksiä. Oma lemmikki tai pihapiirin kotieläin voi tarjota tärkeätä kiintymystä – ja kuunnella hiljaa niin lapsen murheita kuin ilon aiheita. Severi jakaa seuraavassa kirjoituksessaan omia lapsuusmuistojaan Järvilinnan vastaanottokodista 1960-luvulta. Järvilinnan vuosiin sisältyy raskaita muistoja, mutta myös ilon ja onnen hetkiä, joista monet Severi koki hoitaessaan Into-nimistä hevosta. Kuten hän tekstissään kirjoittaa, viettäessään Inton kanssa aikaa ei hän ollut ”laitoksessa, vaan Suuressa lännessä, keskellä preeriaa, lehmipoikana karjatilalla.”

Inton kanssa Severi pääsi Järvilinnan ahtaista sisätiloista ulos luontoon, työnteon maailmaan, joka tarjosi myös tilaa ja aikaa ajattelulle ja ennen kaikkea ihmisen ja eläimen vastavuoroista kaveruutta.

 Antti Malinen, www.lapsuudenhistoriaa.fi

***

Sain lopulta Järvilinnan vastaanottokoulukodissa työn, joka sopi minulle, ja josta pidin aivan erityisesti. Pääsin työskentelemään talon ainoan hevosen, Inton, kanssa. Hevosen nimi osoittautui vitsiksi ja siksikin pidin Intosta ensi hetkestä alkaen.

Into vältteli niin tarkkaan kaikkea kiirettä, etten nähnyt sen ottavan juoksuaskelta kertaakaan koko vastaanottolaitosaikanani. Kun laskeuduimme mäkeä saunalle puukuorman kanssa, Into jarrutti kääntyen syrjittäin niin, että nojasi takapuoltaan toiseen aisaan, kuin haluten istahtaa sille. Joskus lopumatka mentiinkin lähes persmäkeä, ettei Inton vain tarvinnut ottaa yhtäkään juoksuaskelta!

Kerran kavereiden kanssa lastasimme Inton mielestä liian suuren ja painavan kuorman vedettäväksi. Into katseli jo lastaamista epäluuloisesti olkansa yli. Kun kaikki oli valmista, Into vain muodollisesti nykäisten vahvisti sen, minkä jo tiesikin – liika on liikaa! Kuin kuormaajia rangaisten Into kaatui seisovilta jaloiltaan maahan makuulle. Ylös polle nousi vasta valjaiden riisumisen ja avustamisen jälkeen. Kuormaa tietenkin jouduttiin keventämään reilusti. Niin reilusti, että Into sen hyväksyi ja kiskaisi kuorman liikkeelle. Hyvillä mielin jatkoimme kumpikin sitten verkkaista työntekoamme.  

Siinä oli työkaveri minun mieleeni. Rauhallinen menomme huomioitiin ja pian meille alettiin määrätä kuljetustehtäviä kauempaakin. Haimme kylältä, myöskin kaupasta, tarvikkeita, jotka oli pakattu jo valmiiksi, ja varmasti maksettukin, sillä rahaa sentään ei mukaani annettu. Haku kesti usein koko päivän. Palattuani söin keittiöllä, koska muut olivat jo ruokailleet.
”Tykkäät reissata Inton kanssa”, naiset keittiöllä totesivat naureskellen samalla, kun katselivat syömistäni. Katsoin kysyjiä ja nyökkäsin.
”Into on paras laitoskaverini”, virnistin.
Naiset tyytyivät vastaukseen ja jättivät minut rauhaan.

”Aiotko karata?” kaverit kysyivät.
”Inton kanssa, talvella?” kysyin puolestani.
Ajatus nauratti kaikkia.
”Kevättä kohti!” päätettiin.

Johtaja oli meille pojille etäinen liikkuja, jonka olin tavannut kahden kesken vain kerran ohimennen. Henkilökunta oli minusta pelottavaa väkeä, koska heillä oli valta suureen osaan elämästäni. Näiden ihmisten kanssa kannatti olla huomaamaton, mutta ei näkymätön. Halusin tulla nähdyksi ja kuulluksi – ymmärretyksi.

Nyt olin saanut kutsun johtajan juttusille. Johtaja kyseli ja tarkkaili. Minä kyselin kohtalostani ja tarkkailin häntä.
”Joudunko olemaan täällä vielä pitkään?” kysyin.
”Nyt on niin, ettei sijoituspaikastasi olla vielä päätetty”, hän vastasi.
”Voisinko päästä täältä suoraan pois?” kysyin, toivoen hänen paljastavan jotain varalleni suunnitellusta.
”Ehkä niin ei tule tapahtumaan. Eri mahdollisuuksia kuitenkin punnitaan, mutta kuten sanoin, mitään ei ole päätetty”, hän vastasi vastaamatta, sulki kansioni ja nousi: ”On vain odotettava.”  
Olen huono odottaja, ajattelin ensin sanoa, mutta nousin lähteäkseni:
”Minä sitten odotan”, sanoin ja astuin kanslian käytävään.

—-

Huonon odottajan huonosti nukutun yön jälkeen, seuraavana aamuna, harjasin Intoa kuumissa mietteissäni.
”Käydään tänään Riikkaa moikkaamassa”, juttelin sille. Riikka oli kanslistin suuri susikoira, joka vahti kanslia-aluetta päivisin.

 Kun olin harjannut Inton, luonut lannat ja laittanut sille uudet alusoljet,  jaoimme keittiöltä tuomani kovat leivänkannikat. Tykkäsimme molemmat rouskutella niitä. Silitin hevosen samettista turpaa. Tuntui mukavalta, kun se hamusi pehmeillä huulillaan kovia leivänkannikoita kädestäni. Nosti päätään, nyökkäili ja puski turpaansa kainalooni. Valjastin Inton rauhallisesti, varmasti ja kiireettömästi. Se piti kiireettömyydestä, eikä vikuroinut juuri koskaan valjastamista vastaan, kunhan sen muistin.

Tällaisena aamuna olin normaalisti onnellinen. En ollut laitoksessa, vaan Suuressa Lännessä, keskellä preeriaa, lehmipoikana karjatilalla. Tämä aamu oli kuitenkin erilainen. Saatoin juuri valjastaa itseni vietäväksi pois jonnekin, minne en tahtoisi.

Edessä oli viikonloppu saunomisineen. Työnäni oli  tarkistaa, että saunamajurilla riitti kuivaa puuta saunan lämmittämiseen. Ladoin Intolle kevyen puukuorman. Sen oli riitettävä. Ennen ruokailun alkamista lähdimme saunalle päin. Pysähdyin keittiön kohdalle ja astuin huolto-ovesta sisään.

”Minulla on puukuorma menossa saunalle”, sanoin emännälle.
Emäntä vilkaisi ulos ikkunasta, näki Inton kuormineen ja tuumi:
”No, ei tuota hevosta voi tuohonkaan jättää.”
”Ei niin. Käyn purkamassa kuorman, ja sitten vien Inton talliin ja tulen syömään. Sopiiko?”
”Minä ilmoitan, jos kysytään, mutta pidäkin kiirettä!”
”Minä pidän, kiitos!” huusin mennessäni.
 
Ja niin vauhdilla menimmekin, kuin vain Intosta irtosi. Into näytti vaistoavan jännittyneen hätäilyni ja venkoili kulkien hitaammin kuin ikinä, kuin pahaa aavistellen.
”Nouse siivillesi tämän kerran, tein pienen kuormankin!”
Into ei heltynyt.

Saunalle päästyämme loikkasin kyydistä ja purin kuorman vauhdilla. Aikataulu parani. En noussut enää kyytiin, vaan suitsista pitäen aloin kävellä Inton tahdissa.
”Matkaan, kamu, tehtävä odottaa ja iso kannikkapussi!” rohkaisin enemmän itseäni kuin Intoa.

Talon tuntumassa en suunnannut ruokasalin ikkunan ohitse, vaan kanslian eteen johtavaa alatietä. Kanslian kohdalla pysäytin.
”Into, pruuhh, seis!” Into pysähtyi siihen paikkaan ja katsoi minua nyökytellen. Minä katsoin ulko-oven edessä valppaana makaavaa Riikkaa. Pidin ohjaksista ja kyykistyin.
”Riikka tse, tse, tule tänne!” kutsuin. Ja sehän tuli! Tuli häntä heiluen ja silmät loistaen, liehitellen suorastaan… suoraan ohitseni Inton turvan alle! Nuuski ja tervehti. Into kumartui ja hamuili huulillaan Riikkaa ystävällisin elkein. Katsoin olevani kolmas pyörä, jota ei tarvittu. Vilkaisin ympärilleni ja sitten, kuin olisin menossa asiaa toimittamaan, astuin ulko-ovelle ja siitä sisälle. Ovi ei ollut päivisin koskaan lukittuna, koska sieltä oltiin poissa vain lyhyitä aikoja ja kutsumattomat vieraat uskottiin Riikan hoitavan.

Pysähdyin kanslian käytävään ja seisoin siinä kuunnellen. Mistään ei kuulunut ääntä.
”Huhuu, onko täällä ketään?” huhuilin varmuuden vuoksi. Ei vastausta. Sitten vain kävelin nopeasti johtajan työhuoneen ovelle ja koputin. Hetken kuunneltuani avasin oven ja kurkistin huoneeseen. Ei ketään. Astuin sisään ja suljin oven perässäni. Seisoin siinä lattialla hetken ja hengitin syvään sydän takoen. Katsoin hyllykköön ja kävelin sen eteen ripeästi. Poimin kansion, jonka muistin olevan omani. Avasin ja katsoin. Väärä kansio! Säikähdin. Muistelin uudelleen, kuinka johtaja oli kansion asettanut ja otin toisen. Päällä oli nimeni, se oli minun kansioni! Vedin henkeä, avasin sen ja katsoin.

Ensin kirjaimet vilisivät silmissäni, kun yritin lukea koko edessä olevan sivun kerralla. Sitten teksti alkoi asettua ja kirkastua selkeämmäksi. Päällimmäisenä olivat klemmarilla kanteen kiinnitetyt, käsin kirjoitetut muistiinpanot viime tapaamisesta. En alkanut niitä sotkuja tavailla, koska uskoin suunnilleen tietäväni niiden sisällön. Asetuin vierastuolille kirjoituspöydän viereen siten, että minulla oli yhtä pitkä matka niin ovelle kuin hyllyllekin. Hyllykkö oikealla ja ovi vasemmalla. Näin hyvin molempiin suuntiin vain päätäni kääntämällä. Kuvittelin, kuinka suljen kansion ja asetan sen paikoilleen, jos kuulen jotain hälyttävää. Sitten vain istun, jos joku tulee sisään. Kerron, ketä etsin puhuakseni tärkeästä asiasta. ”Tärkeä asia” tulisi olla sitten sellainen, että se kelpaisi perusteluksi läsnäolooni ja kummalliseen käytökseeni.

Asetin avatun kansion kirjoituspöydälle ja katsoin alimmaisia, koneella kirjoitettuja liuskoja. Ne käsittelivät aikoja ennen taloon joutumistani ja tapahtumasisällöt etenivät ajassa aina koulukotiin joutumiseeni saakka. Tiesin, että ehtisin lukea kansion sisällöstä vain vähäisen osan, joten päätin etsiä viime aikojen päätöksiä ja suunnitelmia, joita minun varalleni olisi tehty. Käänsin paperin kerrallaan ja lukaisin nopeasti päällisin puolin. Sitten tärppäsi.

Siinä puhuttiin lapsettomasta pariskunnasta, joka asui maalla. Heihin oli otettu yhteyttä ja neuvoteltu siitä, voisivatko he ottaa minut luokseen asumaan, käymään koulun loppuun ja työskentelemään maatilalla – tietenkin. Näin helppoa se olisi ollut kertoa, perkele! Tuntui kummalliselta. Tässä olin, ja jos jäisin kiinni, niin koko viranomaisten salainen suunnitelma menisi varmasti uusiksi – mielestäni heidän itsensä munaamana, kun eivät kertoneet. Samassa yhteydessä oli arvioita pärjäämisestäni ja ”asemastani” laitoksessa yleensä ja suhteessa tovereihin. Arvio kirjeenvaihdostani kotikulmien tyttöjen kanssa oli, että ”suhteet kotipuolen tyttöihin olivat haitaksi kehitykselleni”. Mainittiin myöskin, että olin ”noussut hyvin lyhyessä ajassa yhdeksi talon vaikutusvaltaisimmista pojista”! Päläpäläpälä, saatana!  

Olin juuri kertaamassa kaikkea tärkeänä pitämääni ääneen mumisten, kun Riikka räjähti hurjaan haukuntaan tavalla, jolla se tervehti ventovierasta ollessaan vahdissa. Heti perään kuului Inton hirnahtelu ja saatoin melkein nähdä, kuinka se kuopi maata ja viskoi päätään. Riikan vimma tarttui siihen. Niin syvälle olin ehtinyt uppoutua asioitteni vakoiluun, että oli vaikea tempautua muuttuneeseen todellisuuteen. Olin hetken niin säikähtänyt ja eläinten yllättämä, että tuntui kuin en pystyisi kunnolla toimimaankaan. Jäisin siihen tuijottamaan ovea vain odottaen, että se avautuisi! Seisoisin puristaen papereitani kouristuksenomaisesti. Siinä kuristuisivat hengiltä kaikki muut suunnitelmat paitsi pitkä tuleva laitoselämäni.  

Sitten toimin siitä eteen päin kuin hyvin rasvattu kone. Paperit kansioon ja kansio paikoilleen. Loikkasin ovelle, vedin syvään henkeä, otin niin normaalin ilmeen kuin siinä tilanteessa saatoin, avasin oven ja astuin käytävään sulkien oven takanani. Nopea vilkaisu molempiin suuntiin. Käytävällä ei ollut ketään. Riikka haukkui edelleen ulkona raivokkaasti ja Into saattoi olla menossa jo yksin tallille, mikä ei olisi sille lainkaan uutta. Kunnolla pelästyneenä se hakeutuisi tallin suojiin. Loikin ulko-ovelle, avasin sen ja astuin ”rauhallisesti” ulos.

Kun Riikka näki minut, sen uhkaavuus muuttui vaimeammaksi urinaksi. Sen raivokkaan toiminnan kohde seisoi siinä täysin liikkumatta, kuten Riikka oli tahtonutkin. Tämä oli minulle täysin tuntematon nainen. Naisen säikähtänyt ilme muuttui helpottuneemmaksi hänen nähdessään minut. Into oli vähän matkan päässä neuvottoman oloisena, mutta paikoilleen pysähtyneenä sekin. Ketään muuta ei vielä näkynyt, mutta pian näkyisi, sillä niin kovan metelin oli Riikka pitänyt.

”Hiljaa Riikka, paikka!” komensin sen enempää ajattelematta. Riikka vaikeni ja totteli. Sen olemus muuttui kuin olisin antanut sille vahdin töistä vapautuksen.  
”Tänne!” komensin.
Koira tuli luokseni ja seurasi kiltisti, kun kävelin kohti naista.
”Tuhannet kiitokset! Kylläpä minä säikähdin!”
Naisen äänessä oli suurta helpotuksen tunnetta.
”Se vain uhkailee”, rauhoittelin oman äskeisen säikähdyksen vielä velloessa mielessä, ja vastoin parempaa tietoani sanoin: ”Ei se pure.”
”Oletko sinä tämän paikan…?” Nainen tavoitteli oikeaa nimitystä ja katsoi olemustani.
”Olen minä”, vastasin hymyillen. Eipä ollut henkilökunnan lapsilla samanlaisia virkavaatteita.
”Minunkin poikani on täällä ja tulin häntä tapaamaan. Tunnetko…”

”Päivää!” keskeytti hänet kanslistin tervehdys. ”Anteeksi, ettei täällä ollut ketään vastaanottamassa. Olimme juuri ruokailemassa…”
”Ei mitään hätää enää. Säikähdin vain koiraa, mutta hän tuli apuun”, vieras kertoi minua kohden nyökytellen. ”Kiitos vielä kerran!”
”Ei kiittämistä”, vähättelin ja toivoin, ettei asiasta enää jatkettaisi.
Kanslisti katseli hieman hämmentyneenä koiraa ja sitten minua, eikä lopulta malttanut olla kysymättä:
”Totteleeko Riikka sinua?”
Sydämeni alkoi takoa taas nopeammin. Tämä saatanan keskustelu pitäisi saada loppumaan, mutta kuinka? Pian koiran rauhoittamista aletaan oikein pohtia ja sitten kuvataan yksityiskohtaisesti, kuinka tulin kansliasta ja panin koiran ojennukseen – sankaripoika, mutta vain pienen hetken!
”Se on vain tottunut minuun. Inton kanssa se pikemminkin viihtyy”, kampesin juttua kauemmas itsestäni.
Kanslisti näytti vieläkin hieman hämmentyneeltä tilannetta pohtiessaan.
”Kuinka sinä et ole syömässä muitten kanssa?” hän päätti kysyä, vaikka uskoin hänen kyllä kuulleen, miksi olin poissa.
Ennen kuin ehdin alkaa selittää asiaa hänelle, vieras pelasti tilanteen.
”Anteeksi, mutta minulla ei ole kuin muutama tunti aikaa, kun minun täytyy jo ehtiä junaan”, hän keskeytti.
Vilkaisin häneen kiitokseksi. Kanslisti käänsi huomionsa vieraaseen.
”Anteeksi!” hänkin pyyteli. Sitten taas minuun kääntyen:
”Vie hevonen pois ja mene ilmoittautumaan ja syömään!”
Hän lopetti keskustelun minun kanssani ja pyysi vierasta mukaansa kansliaan. Kuulin vielä hänen puhuvan: ”Emme tienneet tuloaikaanne, enkä siksi ollut…”
Kävelin Inton luokse ja otin sitä suitsista. Into katsoi suurilla silmillään kuin kysyäkseen: ”Mitäs muuta toimintaa olet järjestänyt tälle päivälle?”

Tallilla riisuin Inton valjaista, annoin vettä ja ruokaa. Kun Into kumartui ruuan puoleen, harjasin ja taputtelin sitä. Sitten kiipesin sen selkään. Selässä kiedoin käteni sen kaulaan, painoin poskeni sen kumartuneeseen niskaan ja karheaan harjatukkaan. Suljin silmäni. Makasin hevosen selässä kuunnellen sen rauhallista rouskuttelua ja rauhoittuvaa mieltäni. ”Kiitos, Into-kamu!” kuiskasin. Minulla oli paljon ajateltavaa.

 

Severi