Vuosisadan vaihteen Suomessa ei ollut tavatonta, että varattoman perheen lapsi joutui jo roimasti alle 15-vuotiaana elättämään itsensä omalla työllään. Tytöt lähtivät töihin usein piiaksi, monesti lähitaloon, joskus myös toiseen kylään tai pitäjään. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin sitä, miten 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa lapsipiikana työskennelleet muistelivat myöhemmin, pääosin 1960- ja 1970-luvuilla, kokemuksiaan. Miten muisteltiin toisaalta työntekoa, toisaalta palveluspaikkaa ja sen isäntäväkeä?
Aineistona käytin 54 henkilön haastatteluja, kyselyvastauksia ja omakohtaisia muistelmia Työväen arkiston, Museoviraston arkiston ja Tampereen yliopiston Kansanperinteen arkiston kokoelmista. Vanhin henkilöistä oli syntynyt vuonna 1878 ja nuorin 1911. Koska lapsuuden ja muisteluajankohdan välillä oli useita vuosikymmeniä, oli olennaista ottaa huomioon myös muisteluajan ja vuosisadan vaihteen välinen ajallinen vuoropuhelu. Muistitieto tuotetaan muisteluhetkellä. Joka kerta kun muisto palautetaan mieleen, se rakennetaan uudelleen, eikä se siten pysy muuttumattomana. Muistelijan rakentaessa muistojaan lisää hän niihin sen hetkisiä tunteitaan, uskomuksiaan sekä tietojaan, jotka on saatettu hankkia itse kokemuksen jälkeen. Muisteluhetkeen siis kytkeytyy aina useampia aikatasoja; muisteltavan ajanjakson lisäksi läsnä on muistoja tuottava muisteluajankohta, ja muisteluajankohtaan puolestaan vaikuttavat muistelijan elämän mittaan kartuttamat kokemukset. Entiset lapsipiiat olivat syntyneet köyhään, talonpoikaiseen ja maaseutuvaltaiseen maahan. Muisteluhetkellä Suomi oli teollistunut ja kaupungistunut hyvinvointivaltio. Tulkitsin entisten lapsipiikojen lapsuuden muistamista juuri sotienjälkeisen vaurastuminen ja hyvinvointivaltion murroksen kontekstissa.
Raskasta työtä
Muistellessaan tekemäänsä työtä nosti moni kertoja esiin työn määrän ja raskauden. Kerronnassa toistuvat kaikkein eniten kuvaukset lapsenhoidosta – noin kahdeksan kymmenestä mainitsi olleensa lapsenpiikana. Pienten lasten hoito oli yleensä tärkeämmäksi koettuihin töihin kykenemättömien, siis lasten ja vanhusten, työtä. Toisaalta aineistosta käy selvästi ilmi, että lapsipiiat tekivät monipuolisesti kaikenlaisia töitä. Paljon mainintoja saavat kotitalouden työt, kuten ruoanlaitto, siivoaminen, tiskaus ja veden kanto. Lapsipiiat hoitivat myös karjaa ja olivat paimenessa. He tekivät peltotöitä ja käsitöitä sekä toimivat yleisesti apureina siellä, missä työntekijää tarvittiin.
Tuon lapsen hoidon lisäksi minun piti kuoria kaikki perunat mitä talossa tarvittiin. Hakata salatit ja lullata kehtoa samalla. Kantaa vesi, siivota tupa ja yleensä kaikki tupatyöt. Mitään rahapalkkaa en saanut ainoastaan ruuan ja vaatteita. Mutta kuitenkin minun piti suorittaa aikuisen työt. Tuohon aikaan ei ollut mitään lapsuutta yleisestikään heti kun kynnelle kykeni piti suorittaa kaikkia töitä ei kysytty voitko jaksatko vaan sanonta kuului että pienet pitää viitsiä ja suuret voida. [1]
Palvelukseen lähdettiin usein ensimmäisen kerran jo alle 10-vuotiaana. Aineiston nuorimpina töihin lähteneet lapsipiiat olivat ensimmäistä kertaa vieraan palvelukseen mennessään olleet vain kuusivuotiaita. Vajaa puolet kertojista oli lähtenyt palvelukseen 6–9-vuotiaana, hieman yli puolet muistelijoista 10–14-vuotiaana.
Muistoissa toistuvat kokemukset liian raskaasta työstä. Erään kertojan mukaan ”[– –] lapsia ei säälitty vieraissa olinpaikoissa niitä käskettiin lujasti töihin, ja niihen piti mennä.” [2] Moni kommentoi muun muassa työajan pituutta. Lapsipiian työpanos saattoi olla ympärivuorokautisesti työnantajan käytössä. Esimerkiksi hoidokkilasta jouduttiin monesti hoitamaan yötä myöten. Pikkulapsen ainainen keinuttelu oli myös pitkästyttävää.
Työ oli monesti fyysisesti ankaraa. Esimerkiksi hoitolasta sai usein kanniskella väsymykseen asti:
Se poika [– –] oli sitte niin raskas jota minä hoijin, että se paino yhtä paljon ku minä. Se oli niin lihava, ja vaikka se oli kans, jottei se ol ku vuojen vanha. Ja sitten minä kumminki syksyllä tulin niin paljo ennen pois, jotta, ennen ku koulu alako. Että minä niin väsyin siellä, se oli niin raskas se mun haltioitava. [3]
Työtä oli monesti enemmän kuin mitä lapsipiika jaksoi tehdä. Jotkut lapsipiiat joutuivat jopa miesten ja poikien työksi luokiteltuihin, fyysisesti kuormittaviksi katsottuihin metsä- ja hevostöihin. Jotkut muistelivat työtaakan tuntuneen epäreilulta. Työ oli myös vastuullista. Etenkin lasten hoito tai vastuu kotitöistä tai karjasta nousevat aineistossa esiin, sillä aikuisten ollessa muissa töissä olivat lapset usein keskenään oman onnensa nojassa.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Usea entinen lapsipiika muisteli karanneensa palveluspaikastaan, joko liian raskaiden töiden tai huonon kohtelun vuoksi. Karkailujen teema toistuu vahvasti läpi aineiston. Karkailukokemusten muistelun yleisyys viittaisi siihen, että entisille lapsipiioille oli tärkeää muistella omaa toimijuuttaan ja tahtoaan vaikeissakin olosuhteissa. Vaikka työnteon raskautta ja lapsipiikojen kohtaamia vaikeuksia muistellaan paljon, eivät lapsipiiat olleet muistoissa läheskään aina avuttomia tai pelkästään olosuhteidensa uhreja nuoresta iästään huolimatta. Huonoon palveluspaikkaan ei aina jääty, ja täten myös piioilla oli mahdollisuus päättää kohtalostaan ainakin tietyissä rajoissa. Samalla muistelijat kertoivat kuvaustensa kautta nähneensä itse tilanteen epäreiluuden silloin, kun karkaamisen syynä oli huono palveluspaikka, ja osanneensa toimia siinä omaksi parhaakseen.
Mutta katkerien muistojen lisäksi joidenkin kerronnassa kaikuivat myös ylpeys hyvin hoidetuista työtehtävistä sekä onnistumisen kokemukset. Myös työtehtävät olivat toisinaan olleet mieluisia. Osa kertojista muisteli ilolla työtehtäviä, joissa olivat loistaneet:
[– –] minä sillä lailla ku vimma olin paistamaan ja keittämään ja tekemään kaikkee hyvvöö ruokoo mitä ikinä osasin, ku oli tarpeita. Ja sitten se [rouva] ol hyvillä mielin ku tul kottio ol kaikkee hyvvee valamista. Ja tuota, herrakin tul mielellään jo sitten ylös aina syömään ja juomaan, ties jotta se on tyttö laittanu jotaki [– –] [4]
Osa muisteli hyvillään oppineensa paljon hyödyllisiä taitoja palveluspaikoissaan ja pärjänneet näin myöhemminkin elämässä. Työ oli ollut raskasta, mutta siitä oli selvitty, ja toisinaan sillä oli ollut positiivisia seurauksia kertojille. Tämä tiedostettiin etenkin jälkikäteen omaa elämää pohdittaessa. Työstä oli tullut joillekin kertojille elämäntapa sekä olennainen osa perusarvoja, identiteettiäkin.
Entisajan piian töitä ja oloja verrataan myös sotienjälkeisen ajan koneellistuneeseen maatalouteen: ”Kun sais nyt olla palvelijana niin kyllä nyt kelpais olla.” [5] Myös esimerkiksi muisteluajan lyhyempiin työpäiviin ja sosiaalipoliittisiin tulonsiirtoihin viitataan aineistossa jonkin verran; muisteluajan elämä oli paljon helpompaa, kun työpäivät olivat lyhyempiä, ja vaikeuksien sattuessa valtiolta sai avustusta. Ennen oli täytynyt pärjätä omillaan. Lapsuuden työolojen raskaus korostui, kun sitä tarkasteltiin muisteluajankohdan lähtökohdista käsin.
Enemmän kuin selkeää ylpeyttä omasta selviytymisestä tai hyvin hoidetusta työstä, aineistosta voi tulkita työntäyteistä nuoruutta muisteltaessa ennen kaikkea jonkinlaista surua, haikeutta ja katkeruuttakin vaikeasta nuoruudesta. Raskaasta ja niukasta elämästä oltiin usein vain pahoillaan.
Samalla koettiin helpotusta siitä, että muisteluhetkellä asiat olivat vihdoin paremmin: ”Nyt olen täällä vanhainkodilla maksan eläkkeelläni oloni ja poikani maksaa osan. Olen tyytyväinen olooni. Minulta ei puutu mitään.” [6] Vastauksissa toistuu tietty elämänkaari: köyhä ja työntäyteinen lapsuus, nuoruus ja aikuisuus ja lopulta jonkinlainen rauha vanhoilla päivillä.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Lapsipiian kohtelu
Lapsipiika oli vieraassa talossa perhehierarkian alimmalla tasolla. Yleensäkin lastenkasvatuksessa vallitsi tiukka kuri: ”Se ol kova komento, sillo lapsil oli kova komento, ei sillo oltu vastaan sanomista, ei oltu.” [7]
Kertojat muistelivat lapsuuttaan etenkin modernin lapsuuden ja perheihanteiden viitekehyksessä. Modernia lapsuutta määrittivät muun muassa elinkeinoelämän murros, oppivelvollisuus ja lasten yhteiskunnallisen suojelun kasvu. Lapsuus alettiin nähdä erityistä huoltoa ja suojelua vaativana elämänvaiheena. Ajallinen ulottuvuus kertojien oman lapsuuden ja muisteluhetken modernin lapsuuden välillä tunnustetaan aineistossa vahvasti ja toistuvasti. Menneisyyttä ja suhdetta isäntäväkeen tulkitaan aineistossa muisteluhetken hyvän lapsuuden kriteerien läpi, kuten koulunkäynnin ja lasten lisääntyneen yhteiskunnallisen suojelun kautta, ja omaa lapsuutta verrataan muisteluhetken lapsuuteen:
”[– –] tämä nykypäivän lapsi ole niin turvaton kun ennen, nyt on kaikki hyvin joutaa käymään koulua, eikä tarvitse lähteä kotoa pois, niin kun monen täyty minun lapsuutessa lähteä. [– –] Ei voi verrata nykyajan lapsia entisaikaan.” [8]
Moni arvioi isäntäväen hyvyyttä tai pahuutta saadun ruoan perusteella. Nuukaa isäntäväkeä moitittiin, ja palveluspaikkoja, joissa oli saanut syödä hyvin, kiiteltiin. Joitain lapsipiikoja pidettiin palveluspaikassa suorastaan nälässä. Aina kyse ei ollut edes niukkuudesta. 14-vuotiaana maanmittarin taloudessa työskennellyt kertoja muisteli talon koirien kyllä syöneen hyvin, vaikka lapsipiialle annosteltiin aivan liian pieniä annoksia:
”Minun täytyi keittää lihaa suurella padalla kahdelle suurelle koiralle kun minulla oli nälkä oisin mielelläni syönyt niitä lihoja, mutta en uskaltanut.” [9]
Lapsipiikoja kuritettiin joissain taloissa. Fyysisillä rangaistuksilla myös uhkailtiin lapsipiikoja. Fyysistä kaltoinkohtelua esiintyi myös muissa muodoissa: lattialla nukkuva lapsipiika saatettiin aamulla potkaista hereille, tai hänet lähetettiin talvella asioimaan toiseen taloon ilman kenkiä. Muistot fyysisestä kaltoinkohtelusta ja kurituksesta ovat yleisesti ottaen vahvan negatiivisia ja katkeria. Monesti piika jäi myös oman onnensa nojaan palveluspaikassa. Esimerkiksi sairas lapsipiika passitettiin usein kotiin.
Lapsipiikoja kohdeltiin usein eriarvoisesti palveluspaikassa. Vastakkainasettelu lapsipiian ja usein paremmin toimeentulevan isäntäväen välillä toistuu aineistossa paljon.
”Olin alle 10 vuotias kun läksin lapsenpiiaksi, mutta silloinhan ei ollut köyhän lapsella oikeutta itseänsä puoltaa vaikka kuinka pirullisia isäntäväki olivat” [10]
Esimerkiksi jotkut kertoivat saaneensa vähemmän ja huonompaa ruokaa kuin muut, eikä lapsipiika aina saanut leikkiä talon lasten kanssa. Eriarvoinen kohtelu oli loukannut kertojia, ainakin myöhemmin lapsuutta muisteltaessa. Myös osa muistelijoista teki eron lapsipiian ja isäntäväen välille, ei vähiten kokemansa eriarvoisuuden vuoksi. Luokkajakoa käsitellään etenkin Työväen Arkiston aineistossa, eikä ihme. Monen haastattelun lähtökohtana on ollut työväenliikkeen, sen toimijoiden ja järjestöjen muistelussa, mikä varmasti vaikutti myös kertojien valitsemiin näkökulmiin.
Isäntäväkeä ei kuitenkaan muisteltu pelkästään negatiivisesti. Esimerkiksi emäntiä muisteltiin kiitollisesti erilaisten töiden opettajina. Töiden omaksumisesta oli ollut hyötyä kertojille itselleen, sillä siten he olivat pystyneet elättämään itsensä myöhemminkin. Kiitollisesti muisteltiin myös isäntäväen toisinaan antamaa lisäpalkkaa hyvin suoritetusta työstä – lisäpalkan arvo korostui niukoissa olosuhteissa. Isäntäväki myös huolehti lapsipiiasta. Yleisesti saatettiin todeta isäntäväen olleen vain hyviä ihmisiä. Joidenkin lapsipiikojen ja isäntäväen välit olivat jopa leikkisät:
Herra oli aina valmis pikku kolttosiin. Eikä pitänyt pahana, vaikka hänelle kostettiinkin. Monesti tein aamulla aikaisin vaatteista asiakkaan keittiöön istumaan. Äkkiä katsoissa, takki päällä ja huivi päässä, istuva nukke vaikutti elävältä mutta kuurolta ihmiseltä. Eikä herra uskaltanut olla tulematta keittiöön kun kävin sanomassa, että asiakas odottaa. Sillä se oli monasti tottakin. Joskus herra hälyytti rouvankin keittiöön. [11]
Negatiiviset muistot korostuvat kuitenkin aineistossa, paitsi negatiivisten muistojen määrän vuoksi, mutta myös siksi, että negatiivisia asioita kenties painotettiin enemmän. Negatiivisiin kokemuksiin keskittymisen syynä on voinut olla se, että jo iäkkäät muistelijat oletettavasti kohdistivat kokemuksensa huomattavasti itseään nuoremmille ihmisille ja jälkipolville eli ihmisille, jotka olivat kasvaneet jo vauraammassa maassa. He saattoivat siten korostaa niitä piirteitä, jotka ainakin laajuudessaan kuuluivat jo kadotetulle aikakaudelle ja täten nuoremmille sukupolville yhä vieraampaan maailmaan.
Julia Jylhä
Sivuston ylläpitäjän huomautus: Kirjoittaja Julia Jylhän opinnäyte ”Maailmaa palvelemaan”: Lapsipiikojen muistot työnteosta ja palveluspaikoista 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa valittiin vuonna 2022 parhaaksi työväen historian ja perinteen tutkimuksen alan pro gradu -tutkielmaksi. Palkinnon saajan valitsi Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran (THPTS) arvioitsijaraati lukuvuosina 2019–2021 ilmestyneiden tutkielmien joukosta.
Viitaukset
- [ 1 ] A21 / synt. 1904, Karinainen. Lapsi ja työ 1978, kansatieteen aineisto, MVA.
- [ 2 ] A21 / synt. 1903, Nurmes. Lapsi ja työ 1978, kansatieteen aineisto, MVA.
- [ 3 ] Kper Y/02139: synt. 1903, Kalajärvi.
- [ 4 ] Kper AK/3721: synt. 1896, Kesälahti.
- [ 5 ] Kper Y/06667: synt. 1890, Kangasala.
- [ 6 ] TMT:97:1567:TA: synt. 1882, Pielisjärvi.
- [ 7 ] Kper Y/08014: synt. 1904, -.
- [ 8 ] A21 / synt. 1903, Nurmes. Lapsi ja työ 1978, kansatieteen aineisto, MVA.
- [ 9 ] TMT:6:98:TA: synt. 1907, Impilahti.
- [ 10 ] TMT:206:3392:TA: synt. 1901, Ilomantsi.
- [ 11 ] TMT:6:98:TA: synt. 1907, Impilahti.
Lähteet
Kansanperinteen arkisto, Tampereen yliopisto, Tampere (KPER). Äänitekokoelma
Museoviraston arkisto, Helsinki (MVA), Kansatieteen aineisto, Kansatieteelliset kyselyt. A21 Lapsi ja työ 1978
Työväen Arkisto, Helsinki (TA), Työväen Muistitietotoimikunta (TMT). Muistelmat ja haastattelut.
Kirjallisuutta
Fingerroos, Outi & Haanpää, Riina: Muistitietotutkimuksen ydinkysymyksiä. Muistitietotukimus. Metodologisia kysymyksiä. Toim. Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo, Ulla-Maija Peltonen. Tietolipas 214. SKS, Helsinki 2006.
Rahikainen, Marjatta: Children Educating Children. Young Girls as Nursemaids in Sweden and Finland, Late Nineteenth to Mid-Twentieth Century. Paedagogica Historica (43), 4/2007, 589–602.
Rossi, Leena: Muisti, muistot ja muistitietohistoria. Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Toim. Asko Nivala, Rami Mähkä. Cultural History – Kulttuurihistoria 10. 2. painos. Kulttuurihistoria, Turun yliopisto, Turku 2013.
Tuomaala, Saara: Työtätekevistä käsistä puhtaiksi ja kirjoittaviksi. Suomalaisen oppivelvollisuuskoulun ja maalaislasten kohtaaminen 1921-1939. Bibliotheca historica 89. SKS, Helsinki 2004.