”Sain tänään kirjeen ja aloin kirjoittaa että kyllä tulen kotiin lomalle. Täältä saa matkarahat. Kyllä täällä on hauskaa. Onko varma että pääsen kotiin […] Olen melkein hullu. Tai ei nyt oikein sentään. En näe mitään lukea kirjasta ja pää tulee kipeäksi ja silmät vielä enemmän. Jos tahdotte niin lähettäkää silmälasit. Tulen muuten sokeaksi. Kiitos valokuvasta ja kirjeestä.”
Muutama vuosi takaperin tutkin Kansallisarkiston Jyväskylän toimipisteessä Järvilinnan vastaanottolaitoksessa asuneiden poikien oppilasakteja. Törmäsin jo ensi vilkaisulla sangen erikoiselta vaikuttavaan kirjeeseen, jonka oli kirjoittanut kolmetoistavuotias poika kotiväelleen vuonna 1949.
Järvilinnan vastaanottolaitoksen (1921–1970) tehtävänä oli tutkia ja havainnoida lastensuojeluviranomaisten huostaan ottamia suomenkielisiä poikia ja päättää heidän lopullisesta sijoittamisestaan, yleensä valtion eri kasvatuslaitoksiin. Järvilinnan rakennus sijaitsee yhä Leppäveden Ilveslahden rantamilla. 1920-luvulta 1960-luvun lopulle luonnonkauniilla paikalla sijaitsevassa entisessä kartanossa tutkittiin ja tarkkailtiin tuhansia nuoria poikia, joista moni ajalleen luonteenomaisesti diagnosoitiin ’psykopaateiksi’.
Pojan kirjeessä oli jotain poikkeuksellista. Aloittelevana lapsuuden historian tutkijana olin oppinut sen, että lasten ja nuorten historiallisten kokemusten tutkiminen oli tavoiteltavaa, mutta ei aina kovin helppoa. Esimerkiksi 1940–1950-luvun sosiaalityön käytännöissä lasten näkökulmien tai mielipiteiden kuulemista ei pidetty lainkaan välttämättömänä. Tässä edessäni kuitenkin oli kirje, jossa nuoren pojan sosiaaliset paineet, tuntemukset ja ristiriidat näyttivät olevan melko paljaana tutkijan tulkittavaksi.[1]
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Tämä lyhyt teksti perustuu tuoreeseen artikkeliini, jossa raapaisen arkistosta löytämäni ainutlaatuisen kirjeen pintaa ensimmäisen kerran. Artikkeli sisältyy Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamaan ja Kalle Kananojan toimittamaan kirjaan Terveyshistoria. Näkökulmia ja lähestymistapoja keskiajalta nykypäivään (2022). Tarkastelen artikkelissa kysymystä siitä, missä määrin ja minkälaisin keinoin voimme lähestyä lasten henkisen pahoinvoinnin kokemusta historiassa. Kysyn, millä tavoin voisimme pyrkiä psykiatrian historialle tyypillisten diagnoosien, normittamisten ja diskurssien taakse ja edetä kohti lasten ja nuorten historiallisesti määrittynyttä kokemusmaailmaa. Kirje on julkaistu artikkelissa kokonaisuudessaan. Tämän tekstin tarkoituksena on pohtia yhdessä lukijan kanssa tuon kirjeen merkityksiä ja eri ulottuvuuksia.
Sosiaalisesti ja kehollisesti rakentuneet kokemukset
”Ei sittenkään kannata lähettää silmälaseja ne kumminkin rikotaan täällä. Onko sitten niin. Ei kannata lähettää silmälaseja. Koetan lukea muuten. Lähettäkää sitten joskus taas toinen paketti. Pullaa lähettäkää ja munkkeja. Ei mitään piparkakkuja tarvitse kun ne kumminkin heti loppuvat. Olen koulussa osanut aika hyvin läksyni ja koetan vielä parhaani. Pian lähtee se paha poika pois niin on elämä toisenlaista kun nyt. Suvi alkaa tulla jo vähitellen ja mäen rinteet ovat jo aika paljaita.”
Pohditaan ensin hieman sitä, miksi kirje on ylipäätään säilynyt osana lastensuojelun viranomaisdokumentaatiota. Pojan henkilökohtaisessa kansiossa [2] säilynyt teksti ei nimittäin ole alkuperäinen käsin kirjoitettu kirje, vaan Järvilinnan työntekijän, ehkä johtaja Erkki Saaren, koneella kirjoittama jäljennös. Alkuperäisiä lasten laatimia kirjeitä oppilasakteista toki löytyykin vain silloin, kun niitä ei ole edes lähetetty: tällaisia olivat erityisesti sellaiset kirjeet, joissa viitattiin laitoksessa koettuun kaltoinkohteluun. Tämänkään kirjeen määränpäästä ei ole varmuutta.
Ehkä kirje kopioitiin perusteluna pojan sijoituspäätökselle. Hänet nimittäin sijoitettiin lopulta sukulaisten luo kotiseudulle maalaistaloon – ei siis valtion kasvatuslaitokseen, joka oli Järvilinnaan tulleiden poikien yleisin sijoituspaikka. Ehkä jokin kirjeessä tuki ajatusta siitä, että poika ei kuulunut kasvatuslaitokseen. Toiseksi nuoren pojan kirje on itsessään poikkeuksellinen: se on täynnä tunteita, vapauden kaipuuta ja samalla pelkoa ja epävarmuutta tulevasta kohtalosta. Sen voi käsittää myös järkkyvän mielenterveyden dokumenttina.
On kiinnostava kuvitella, mitä pojan kirjeen kopioija on ajatellut. Sen tunnepitoisuus ja paikoin hatara ja katkeileva ilmaisu on varmasti herättänyt monenlaisia ajatuksia. Harva kasvatuslaitokseen sijoitetuista ilmaisi kokemuksiaan tällä tavoin. Mutta minkälaisia johtopäätöksiä pojan kokemuksista ja niiden syntytaustasta hän on tehnyt – tästä on vaikea sanoa mitään varmaa. 1940-luvulla vallinneen psykiatrisen tiedon valossa hän on mahdollisesti tulkinnut lukemaansa pojan persoonallisuuden kautta, ei esimerkiksi ymmärrettävänä reaktiona vaikeisiin olosuhteisiin.
Kirje sisältää paljon yksityiskohtia laitoselämän arjesta, sosiaalisista suhteista ja materiaalista oloista. Silmään pistävät myös ruokaan ja herkkuihin liittyvät tunteet ja dramatiikka. Kuten poika toisessa kohtaa kirjeessä tutkijalle ’paljastaa’, on ainakin yhden ruokapaketin sisältö tullut perille pahan kerran homehtuneena, mikä on selvästi ollut suuri pettymys. Kirjeessä on kehollisuutta, koti-ikävää ja elämässään ahtaalle ajetun nuoren pojan kirjoittamalla ilmaistuja tunteita. Pojan oppilasaktista löytyvä yksityiskohtainen ja varsin taitava piirros oman kodin pihapiiristä, pihan omenapuista, sokerijuurikkaista ja mehiläistarhasta viestii myös koti-ikävästä.
Näytä koko kuva
Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan
Kirjettä voi myös tulkita dokumenttina siitä, miten poika perustelee kotiväelleen tarvettaan päästä kasvatuslaitoksesta kotiin. Avainasemassa ovat henkistä kärsimystä kuvaavat lausahdukset (”hermot ovat sellaiset”, ”olen melkein hullu”), joilla poika toistuvasti ja yllättävän avoimesti viestii mielensä järkkymisestä. Kirjeen loppupuolella poika alkaa epäillä, että ehkä mielisairaala olisi hänelle lopultakin parempi paikka. Viittaukset silmälaseihin viestivät siitä, että poika ei oikein näe kunnolla ja tämä lisää hänen epävarmuuttaan muiden edessä. Teini-ikää lähestyvä poika on myös huolissaan äidistään:
”Jos joku näkisi minun olotilani kuinka olen sekaisin täällä niin se todestaan hirttäisi itsensä. Nytkin itsen ihan suotta. Kun ne isot hakkaavat vähempiä. Tuo valokuvamme on ihan surullinen kun äiti on ihan kuihtunut. Eräs minun kavereistani sanoi että onko se sinun äitisi äiti, kun oli melkein loppunut ettei ollut kun luu ja nahka. Terveiset kaikille Tule pian terveeksi.”
Kirjeen analyysin ohjenuorana on syytä pitää sen moniäänisyyttä sekä monia kasvatuslaitoksen sosiaaliseen ja materiaaliseen ympäristöön kiinnittyviä kokemuksia. Esille nousevat laitosarjen viitekehyksessä toimintakyvyn kannalta merkittävät seikat, kuten juuri silmälasit, toistuvasti kirjeessä esiintyvät ”verryttelyhousut” ja kotoa toivotut herkut sekä kaikkiin näihin liittyvät kokemukselliset ja materiaaliset merkitykset. Vaikuttaa myös selvältä, että poika on kokenut kiusaamista.
Yhdessä muiden oppilasaktien sekä laitoselämästä kertovien aineistojen kanssa analysoituna kirjeen sisältämät henkilökohtaiset elementit auttavat lukijaa kuvittelemaan 1940-luvun lastensuojelulaitoksen jokapäiväiseen elämään sisältyneitä materiaalisia ja affektiivisia ulottuvuuksia, fyysisiä tilanteita ja kohtaamisia.
Kirje on inhimillisesti ja kokemushistoriallisesti arvokas dokumentti. Se kertoo siitä, minkälaiset lapsuutta koskevat kulttuuriset odotukset, arvot ja toimenpiteet ovat vaikuttaneet lasten kokemusten rakentumiseen, ja toisaalta miten lapset itse omia kokemuksiaan – omaa lapsuuttaan – rakentavat. Näin voimme tehdä lapsille oikeutta ja kertoa heistä muutenkin kuin erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien ilmentyminä tai poliittisen hyväksikäytön kohteina.
Viitaukset
- [ 1 ] Tutkimusetiikasta, ks. Kaisa Vehkalahti 2021, ”Historiallisten aineistojen etiikka lasten ja nuorten tutkimuksessa.” Teoksessa Lasten ja nuorten tutkimuksen etiikka, toim. Hanna Lagström, Tarja Pösö, Niina Rutanen & Kaisa Vehkalahti. Helsinki: Nuorisotutkimusseura 2021.
- [ 2 ] Järvilinnan vastaanottolaitoksen arkisto. Oppilasaktit, no. 2982. Kansallisarkisto (Jyväskylä).