Tarinat

Menneisyyden kohtaamisen merkitys: lastensuojelun historiaselvitys

24.11.2022 | Teksti: Pirjo Markkola

Ruotsalainen kirjailija Ellen Key nimesi 1900-luvun lasten vuosisadaksi. Hän teki sen etukäteen, siinä toivossa, että 1900-luvusta tulisi lapsille hyvä vuosisata. Siinä toivossa, että lasten asema ja elämä muuttuisivat uudella vuosisadalla paremmaksi. Monilta osin tavoite saavutettiin. Viime vuosisadalla, 1900-luvulla, voitettiin monta lapsille hengenvaarallista sairautta, lapsiperheiden köyhyys väheni, lapset pääsivät kouluun ja pienten lasten mahdollisuus kasvaa terveiksi nuoriksi ja aikuisiksi lisääntyi. Vielä 1900-luvun alussa joka seitsemäs lapsi kuoli ensimmäisellä ikävuodellaan ja vasta 1950-luvun jälkeen pienen lapsen kuolema on muuttunut harvinaiseksi tapahtumaksi.

Lasten vuosisata toi mukanaan pyrkimyksen kehittää lastensuojelua. Vanhasta vaivaishoidosta ja sen huutolaisjärjestelmästä haluttiin eroon. Suomessa vuoden 1936 lastensuojelulaki sisälsi hyviä periaatteita lasten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Sen mukaan yhteiskunnan oli puututtava asiaan, jos lapsen kasvuympäristö ei ollut turvallinen tai hänen kasvatuksensa laiminlyötiin. Valtion tuli ohjata ja valvoa kuntien lastensuojelua. Moni lapsi saikin paremmat olosuhteet, mutta liian monen lapsen kohdalla tavoite epäonnistui. Lastensuojelulain periaatteita ei paikallisesti pystytty noudattamaan tai niitä ei haluttu noudattaa.

Nukarin orpokodin lapsia ja huoltajia vuodelta 1937
Nukarin orpokodin lapsia ja huoltajia vuodelta 1937. Orpokoti sijaitsi Nurmijärvellä ja se aloitti toimintansa maallikkosaarnaaja Edvard Lähdeniemen kodissa. Valokuvat on valittu tuomaan esille lastensuojelun muuttuvia ympäristöjä, ne eivät ole yhteydessä tekstiin. Kuvaaja Reino Kostia, Nurmijärven museo.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Vuoden 1936 lastensuojelulaki oli voimassa vuoteen 1983. On arvioitu, että tänä aikana olisi kodin ulkopuolelle sijoitettu ainakin 150 000 lasta. Lisäksi vanhemmat olivat itse antaneet lapsiaan kasvateiksi. Sijaishuoltoon päätyivät erityisesti aviottomat lapset ja orvot, varsinkin äitinsä menettäneet lapset. Toinen suuri ryhmä olivat köyhät lapset. Jos vanhemmat eivät pystyneet elättämään lapsiaan, vaihtoehdoksi jäi lapsen antaminen kasvatiksi. Myös vanhempien omat ongelmat vaikuttivat siihen, että lapsia sijoitettiin laitoksiin tai perheisiin. Joskus lapsen toiminnassa nähtiin ongelmia, joiden seurauksena heidät lähetettiin lastenkotiin tai kasvatuslaitokseen.

Kaikki sijoitukset eivät onnistuneet. Lapsia joutui perheisiin, joille ei olisi pitänyt antaa pieniä lapsia tai nuoria hoidettavaksi. Lapsia lähetettiin laitoksiin, joita johdettiin epäinhimillisellä tavalla. Meillä on nyt paljon tietoa lasten kohtaamista epäkohdista. Siitä saamme kiittää niitä 300 ihmistä, jotka muutama vuosi sitten kertoivat kokemuksistaan Jyväskylän yliopiston tutkijoille. Aikuiset kertoivat lapsuudenkokemuksistaan sijaisperheissä, lastenkodeissa, koulukodeissa ja muissa laitoksissa. He kertoivat myös elämästään sijaishuollon päättymisen jälkeen. Myös muutama laitoksen työntekijä halusi kertoa vääryyksistä. Haastattelut paljastavat monenlaisia kaltoinkohtelun, väkivallan ja hyväksikäytön kokemuksia. Osa lapsista joutui kokemaan hyvin karkeaa väkivaltaa ja hyväksikäyttöä. Osa lapsista joutui tukahduttamaan toiveensa ja tunteensa, kun kukaan ei välittänyt kuunnella lasta.

Pienten lasten vastaanottokoti Sofianlehdon vauvaikäisiä asukkaita 1940-luvun alusta.
Pienten lasten vastaanottokoti Sofianlehdon vauvaikäisiä asukkaita 1940-luvun alusta. Helsingin kaupunginmuseo.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Ryhmämme selvitti lastensuojelun epäonnistumisia, ei koko lastensuojelua tai sen onnistumisia. Tämä leimasi haastattelujen sävyä ja sisältöä. Kun kysyimme vääryyksistä, meille kerrottiin niistä. Meille kerrottiin henkisestä, fyysisestä, seksuaalisesta ja rakenteellisesta väkivallasta. Meille kerrottiin perustarpeiden laiminlyönnistä, pienestä ilkeydestä ja sadistisesta kohtelusta. Koska haastattelurunko rakentui elämänkulun varaan, saimme kuulla myös asioista, jotka olivat hyvin. Sijoitus kodin ulkopuolelle pelasti väkivaltaisesta kodista, kasvattiperheen vaihto toi mukanaan joko paremmat tai huonommat olot, laitosympäristössä tapahtui muutoksia, jotka veivät lapsen elämää joko paremmille tai huonommille raiteille. Verratessaan eri hoitopaikkoja kertojat kuvasivat myös niitä perheitä tai laitoksia, joissa asiat olivat hyvin.

Johdin Jyväskylän yliopistossa tehtyä selvitystä, jonka Sosiaali- ja terveysministeriö oli sieltä kilpailutuksen jälkeen tilannut. Meillä oli iso, hyvin toimiva ja asialle omistautunut tutkimusryhmä, jossa oli mukana historian, etnologian ja sosiaalityön tutkijoita. Monet ryhmäläisistä olivat jo aiemmissa opinnäytetöissään tai tutkimuksissaan olleet tekemisissä raskaiden aiheiden kanssa. Siitä huolimatta tarvitsimme työnohjausta ja ennen kaikkea keskinäistä tukea, koska emme voineet jakaa haastatteluissa kuulemaamme oman lähipiirimme kanssa. Siksi haastattelut tehtiin aina pareittain. Näin tutkijat pystyivät keskenään reflektoimaan kuulemaansa.

Itselläni hankkeen johtajana oli kaikkein vähiten suoria kontakteja haastateltavien kanssa. Silti myös minuun otettiin yhteyttä ja keskustelin monien ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan. Yhteydenotot toivat historian lähelleni ihan eri tavalla kuin muut tutkimukset. Lapsuuden kokemukset olivat myös erityisellä tavalla koskettava aihe – jokainen meistä on joskus ollut lapsi ja monilla meistä on omia tai muita läheisiä lapsia. Miten pahalta tuntuikaan, kun kerta toisensa jälkeen sai kuulla, miten lapsen silmistä oli sammutettu luottamuksen, ilon ja toivon valo. Oli paha kuulla lapsesta, jota kukaan ei kuunnellut, jota kukaan ei katsonut. Erityisen pahalta tuntui, kun kertoja oli aikuinen, joka oli itse ollut tuo lapsi. Kertoja oli aikuinen, joka oli lapsena menettänyt luottamuksen yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin, eikä luottamus ollut palannut. Puheet yhteiskunnan turvaverkoista tuntuivat silloin erityisen tyhjiltä.

Pelastusarmeijan Pukinmäen lastenkoti vuodelta 1972
Pelastusarmeijan Pukinmäen lastenkoti vuodelta 1972. Kuvaaja Kari Hakli, Helsingin kaupunginmuseo.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Näin jälkeenpäin ajatellen olin ehkä sopivassa elämänvaiheessa työskentelemään lastensuojelun epäkohtia kartoittavassa hankkeessa. Olin saanut oman lapseni kunnialla aikuiseksi eikä seuraavaa sukupolvea ollut. Nyt kun minulla on alle kouluikäisiä lapsenlapsia, ajatukseni palaavat usein lastensuojelun kaltoinkohtelemiin lapsiin. Kun lapsi tulee käymään ja kertoo tärkeistä asioista, hän luottaa, että aikuinen kuuntelee. Lapsi luottaa isovanhempiinsa ja tietää olevansa rakastettu, ja monesta asiasta käy ilmi, että omat vanhemmat ovat erityisen rakkaita. Silloin ajattelen lapsia, jotka eivät päässeet äidin luo, vaikka he häntä kaipasivat, tai lapsia, joiden isä ei lohduttanut vaan löi. Ajattelen lapsia, joiden sijaisperhe ei antanut ruokaa tai sulki lapsen pimeään perunakellariin rangaistukseksi rikkeestä, jota lapsi ei tiennyt tehneensä. Lasten lähellä eläminen herkistää historiantutkijaa myös menneisyyden lasten tarpeille – tarpeelle tulla nähdyksi ja kuulluksi, mutta ennen kaikkea tarpeelle saada turvaa, hoivaa ja huolenpitoa. Nykyajan lapset auttavat tutkijaa näkemään lapsia myös menneisyydessä ja kysymään, miten lasten asiat ovat eri aikoina ja eri paikoissa olleet. Ei ehkä lopulta ole kovin vaarallista, jos historiantutkija hieman kyynelehtiikin aineistoja lukiessaan. Kunhan kyyneleet eivät tuhoa arkistojen asiakirjoja, jotta muutkin pääsevät niitä tutkimaan.

Pirjo Markkola

Kirjallisuutta

Lastensuojelun menneisyysselvityksen loppuraportti Lastensuojelun sijaishuollon epäkohdat ja lasten kaltoinkohtelu 1937–1983 löytyy valtioneuvoston julkaisuarkisto Valtosta: https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/74821