Tarinat

Voiko korona herättää vielä nostalgiaa? Haastateltavana Pirjo Korkiakangas, lapsuusmuistojen tutkimuksen pioneeri

17.12.2020 | Teksti: Antti Malinen

Professori emerita Pirjo Korkiakangas on tutkimuksillaan lyönyt vahvan leimansa lapsuuden muistelun historialliseen ja etnologiseen tutkimukseen. Tämän sivuston tarkoituksena on nostaa esille tutkijoita ja tekijöitä. Oli antoisaa saada Pirjo Korkiakangas ensimmäiseksi haastateltavaksi. Korona-ajan tapaan keskustelimme etänä ja sähköpostin välityksellä.

Väitöskirjallaan ”Muistoista rakentuva lapsuus” (1996) Korkiakangas toi uutta valoa maalaislapsuuden ja lasten agraarisen työn historiaan. Samalla hän problematisoi ja teoretisoi muistelun sosiaalista ja kollektiivista ulottuvuutta. Korkiakangas on tutkinut myös monipuolisesti toisen maailmansodan jälkivaikutuksia suomalaisessa yhteiskunnassa, kylä- ja kaupunkimuistoja sekä muun muassa nostalgiaa ja yhteisöllisyyttä historiallisessa perspektiivissä.

Pirjo, miten sinä etnologina olet tätä korona-aikaa seurannut? Elämmekö nyt ajanjaksoa, jota tämän hetken lapset tulevat aktiivisesti muistelemaan, ja rakentamaan osaksi omaa elämänkertomustaan?

Tässä korona-ajassa, kun se vaan jatkuu ja jatkuu, huomaa ihan yksityishenkilönäkin sen, kuinka pitkittyminen on vaikuttanut koronaan suhtautumiseen. Keväällä seurattiin tarkkaan hallituksen, erityisesti pääministerin, tiedotustilaisuuksia erilaisista rajoituksista ja toimintaohjeista. Näin meilläkin. Tietoa ja suosituksia alkoi tulla runsaasti muiltakin tahoilta (THL, STM), ja tiedottaminen jatkuu edelleen. Tietysti tiedon saanti kulloisestakin tilanteesta on tärkeää. Ajan mittaan eri tahoilta tulevia tiedotuksia ei kuitenkaan enää tule seurattua yhtä tiiviisti kuin keväällä. Poikkeustilanteeseen on jollakin tavoin totuttu, tai se ei enää herätä samanlaisia tunteita tai kauhuskenaarioita kuin aikaisemmin.

Omalla kohdallamme olemme tottelevaisesti seuranneet suosituksia ja ohjeita. Kaikkialla tilanne ei tosin ole samanlainen. Huhti-toukokuun vaihteessa muutimme kesän ajaksi maalle, missä koko koronan uhkaa ei paljonkaan huomannut, eikä siitä juuri puhuttukaan. Meitä se ihmetytti, koska olimme Jyväskylässä eläneet ikään kuin koronakuplassa. Pian meistä tuli taas maalaisia ja aloimme käyttäytyä kuin muutkin siellä. Jyväskylään palasimme syksyn tullessa, ja taas koronasta tuli ylimääräinen vieras elämäämme.

Olemme tahtomattamme osallisina maailmanlaajuisessa, historiaan jäävässä tapahtumassa. Kaikki koemme sen omalla tavallamme. Kuitenkaan historiallisesti merkittävänkin tapahtuman tai ajanjakson ei voi automaattisesti ajatella olevan yksi yhteen omaelämäkerrallisen muistin rakentumisen kanssa. Merkittävintä on se, onko esimerkiksi tässä meneillään olevassa poikkeusajassa tapahtunut muistelun kannalta kokemuksellisesti jotain niin erityistä, että myöhemmin muistellessa sen voi kokea ja tunnistaa jopa oman elämän käännekohtana; esimerkiksi koronan aiheuttama lähiomaisen vakava sairastuminen tai jopa kuolema. Toisaalta näinkin pitkään jatkunut ja edelleen jatkuva tilanne voi hyvinkin jättää lapsillekin muistijälkiä, joihin ehkä jossakin elämän vaiheessa palataan.

Koronan kaltaisten salakavalien tautien kanssa on jouduttu elämään aiemminkin. 1900-luvun vuosikymmeninä pelättiin erityisesti tuberkuloosia, joka kulki monella nimellä: keuhkotautina, tubina, tuperkkelina. Kuvassa lapselle annetaan todennäköisesti Calmette-rokote, josta käytetään myös lyhennettä BCG-rokote. Vuonna 1948 Suomessa aloitettiin vapaaehtoiset massarokotukset tuberkuloosia vastaan, ja jo seuraavana vuonna suomalaisten todettiin olevan maailman kärkimaa tuberkuloosirokotusten kattavuudessa. Kuva: Pekka Kyytinen, 1953, Museovirasto.
Koronan kaltaisten salakavalien tautien kanssa on jouduttu elämään aiemminkin. 1900-luvun vuosikymmeninä pelättiin erityisesti tuberkuloosia, joka kulki monella nimellä: keuhkotautina, tubina, tuperkkelina. Kuvassa lapselle annetaan todennäköisesti Calmette-rokote, josta käytetään myös lyhennettä BCG-rokote. Vuonna 1948 Suomessa aloitettiin vapaaehtoiset massarokotukset tuberkuloosia vastaan, ja jo seuraavana vuonna suomalaisten todettiin olevan maailman kärkimaa tuberkuloosirokotusten kattavuudessa. Kuva: Pekka Kyytinen, 1953, Museovirasto.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Uskotko, että korona-aikaa tullaan vielä muistelemaan nostalgisesti?

Nostalgiallehan on tyypillistä se, että monet kokemisen hetkellä ikävät ja epämiellyttävätkin asiat saattavat myöhemmin niitä muistellessa saada ylleen nostalgian hohdetta. Korona on aiheuttanut lapsiperheitä koskevaa (ajoittaista) työttömyyttä ja rahahuolia, joita ei suoranaisesti muistella nostalgisesti. Mutta jos noista huolista perheen arjessa selvitään ja vapautuneelle ajalle kehitetään yhteisiä harrastuksia tai toimintoja, on nostalgiakin myöhemmin muistellessa mahdollista.

Viime aikoina on lehdissä ollut juttuja siitä, kuinka esimerkiksi lapsiperheissä yhdessäolo on lisääntynyt etätöiden ja etäkoulunkäynnin myötä. On ollut enemmän aikaa yhteisille harrastuksille ja ylipäänsä yhdessä tekemiselle. Näitä hetkiä voidaan hyvinkin muistella nostalgisoiden. Tietysti tälläkin mitalilla on myös toinen puoli, kaikilla ei ole sujunut yhtä hyvin ja esimerkiksi lasten lisääntyneestä pahoinvoinnista ja koulunkäynnin ongelmista on näkynyt merkkejä. Myös monet vanhukset ovat tunteneet yksinäisyyttä. Toisaalta on ollut riemastuttavaa huomata, miten kekseliäitä ihmiset ovat, esimerkiksi lauletaan parvekkeilla tai jopa juostaan siellä maratonia.

Mikä sitten voisi kokonaisuutena tämän ajan nostalgisoida? Ehkä eräänlainen bittersweet-tunne siitä, että kaikista korona-ajan hankaluuksista on loppujen lopuksi selvitty. Vaikeudet ovat kuitenkin kääntyneet voitoksi.

Väitöskirjasi ”Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa” avasi uusia uria etnologiseen muistitietotutkimukseen ja maalaislapsuuden historiaan. Haluaisin palata kuitenkin aikaan, jolloin väitöstutkimuksesi oli vielä aluillaan. Miten tutkimuksesi aiheeseen suhtauduttiin etnologian ja kansatieteen parissa? Herättikö se kiinnostusta, ihmettelyä, vai kenties olankohauttelua?

 Yleisemmin ajatellen joskus kansatieteilijöiden ja etnologien yhteisissä tapaamisissa alkuun vähän ihmeteltiin sitä, että kansatieteilijä tutkii lasten leikkejä, nehän ovat kansanrunouden tutkijoiden aluetta. Minkäänlaista olankohauttelua en kuitenkaan muista tapahtuneen.

Kerran jatko-opiskelijaseminaarissamme esitellessäni osaa tulevasta väitöskirjastani aloimmekin ryhmän vetäjän aloitteesta itse kukin muistella omaa lapsuuttamme. Ehkä se jotenkin edisti työni ymmärrystä. Toisena syynä oletan olleen sen, että osittain käyttämäni tutkimuskirjallisuus ja nimenomaan muistelun korostuminen aineistoni analyyseissa eivät olleet tuolloin ihan tavanomaisia. Väitöskirjanihan rakentuu niistä risteyksistä ja kohtaamisista, joita maalaismaisessa ympäristössä elävien lapsuuteen sisältyi. Perimmältään kysymys oli myös suomalaisen maalaiskulttuurin kiteytyneistä tavoista, uskomuksista, arvostuksista ja lasten sosiaalistamisesta oman yhteisönsä kulttuurisiin toiminta- ja käyttäytymistapoihin.

Valokuvassa maalaislapsuutta eletään Pielisjärvellä, vuonna 1935. Pojat vetävät naruilla hieman hämmentyneen oloista pikkutyttöä, mutta ainakin kuvan ottamisen hetkellä leikki sujui vielä hyvin. Kuva: Uuno Peltoniemi, Museovirasto.
Valokuvassa maalaislapsuutta eletään Pielisjärvellä, vuonna 1935. Pojat vetävät naruilla hieman hämmentyneen oloista pikkutyttöä, mutta ainakin kuvan ottamisen hetkellä leikki sujui vielä hyvin. Kuva: Uuno Peltoniemi, Museovirasto.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Väitöskirjasi tutkimusaineisto oli erittäin laaja ja monipuolinen, ja koostui muun muassa temaattisista haastatteluista (N = 78), koululaisten kirjoitelmista (N = 358) ja arkistoihin tallennetusta kirjoitetusta muistitiedosta. Tämän laajan aineiston ja sen analyysin käsittelyssä nojauduit erityisesti ranskalaiseen muistitutkimukseen, muun muassa Jacques Le Goffin ja Maurice Halbwachsin tutkimuksiin. Miten kiinnostuit muistelun sosiaalisuudesta ja kollektiivisuudesta, ja löysit mainitut tutkijat?

Kun minulla oli koossa riittäväksi katsomani aineisto, oli tietysti mietittävä, mitä minä sillä kaikella oikein teen, miten siitä väitöskirjatekstiä tuotan. Muistelun ja muistin tutkiminen oli kyllä heti alussa pääasia, johon halusin paneutua jo aineistojani kootessanikin. Päätyminen mainitsemiisi teoksiin toteutui vähän kuin kiertotietä. Mieheni kirjahyllyssä oli sosiaalipsykologista tutkimuskirjallisuutta, joita lukiessani (erityisesti teokset Conway, Martin 1990: Autobiographical Memory ja Middleton, David & Edwards, Derek 1990. Collective Remembering) koin selkeän oivalluksen siitä, miten voisin omaa tutkimusaineistoani ryhtyä käsittelemään ja analysoimaan. Teoksista löytyivät ajatukset yksilöllisestä ja kollektiivisesta muistista ja unohtamisesta, joita sitten täydensivät mm. Maurice Halbwachsin ja Jacques Le Goffin tutkimukset. Halbwachsin vuosikymmeniä aiemmin kirjoittamat tutkimukset olivat pitkään olleet lähes unohduksissa. Hänen teksteistään koottu teos On Collective Memory ilmestyi 1992, kiinnostus heräsi uudelleen ja oikeastaan siitä asti hänen tutkimuksistaan on kiistelty, joko puolustaen tai arvostellen.

Le Goffin teos History and Memory, (1992) tuntui sopivan hyvin tutkimukseeni, jonka kattama aikajänne on pitkä: 1900-luvun alusta aina 1990-luvun alkuun. Erityisesti koin eoksen hyödyllisenä siksi, että siinä LeGoff tarkastelee muistia historiallisena prosessina, joka ylittää yksilöllisen muistamisen ajan, rajat ja näkökulman. Muistin ja muistelun (muistitiedon) tutkimus on väitöskirjani ajoista monipuolistunut ja runsastunut. Siihen on myös syntynyt omia ”koulukuntiaan”, joita itsekin olen myöhemmissä kirjoituksissani hyödyntänyt.

Mielenkiintoisen tutkimuskirjallisuuden pariin voi löytää joskus yllättävästikin. Ollessamme mieheni kanssa matkalla Berliinissä kävimme myös Sachsenhausenin keskitysleirimuseossa. Siellä museokaupassa pongahti silmiin jo joistakin aiemmista julkaisuistaan tutun, historiallisia tapahtumia ja ilmiöitä sosiaalipsykologisesti analysoivan Harald Welzerin (et al.) juuri ilmestynyt teos Opa war kein Nazi. Nationalsozialismus und Holocaust in Familiengedächtnis (2002). Teos käsittelee kolmen sukupolven muistoja ja käsityksiä kansallissosialismin ajasta. Olen tuota teosta ja muutakin muistintutkimuksen saksalaiseen koulukuntaan kuuluvaa tutkimuskirjallisuutta käyttänyt monissa artikkeleissani. Muistin tutkimusta tehdään monien tieteenalojen parissa ja uusia teoreettis-metodologisia käsitteitä ja sovellustapoja kehitellään edelleen.

1970-luvulla perinteentutkimuksen ja folkloristiikan piirissä kiinnostuttiin lasten leikkikulttuurista ja huumorista. Erityisesti Leea Virtasen panos oli huomattava. Hän organisoi laajan lastenperinteen kilpakeruun Kansanrunousarkistoon vuonna 1969 ja julkaisi kaksi merkittävää aineistoihin pohjautuvaa tutkimusta ”Antti pantti pakana” (1970) ja ”Tytöt, pojat ja tykkääminen” (1972 . Kuva: Teuvo Kanerva, 1972-1973, Museovirasto.
1970-luvulla perinteentutkimuksen ja folkloristiikan piirissä kiinnostuttiin lasten leikkikulttuurista ja huumorista. Erityisesti Leea Virtasen panos oli huomattava. Hän organisoi laajan lastenperinteen kilpakeruun Kansanrunousarkistoon vuonna 1969 ja julkaisi kaksi merkittävää aineistoihin pohjautuvaa tutkimusta ”Antti pantti pakana” (1970) ja ”Tytöt, pojat ja tykkääminen” (1972 . Kuva: Teuvo Kanerva, 1972-1973, Museovirasto.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Tutkimustyöhön kuuluu olennaisena osana yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Välillä vaikuttaminen on suoraa, kuten STM:n rahoittamassa ja Pirjo Markkolan johtamassa Lastensuojelun menneisyysselvityksessä, jossa pääsimme tekemään myös yhteistyötä. Hankkeessa monet tutkijat menivät konkreettisesti kentälle, tekemään haastatteluja, ja toisaalta yhteydenpito virkamiehiin oli melko suoraa. Yhtä lailla myös kirjojen, artikkelien ja lehtijuttujen välittämä tutkimustieto voi muuttaa ja rakentaa ihmisten käsityksiä ja asioille antamia merkityksiä.

Olimme tosiaan molemmat mukana mainitussa hankkeessa, minä loppuaikoina jo eläkkeelle päässeenä. Itse olin ollut mukana lapsuutta koskevassa yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen liittyvässä tutkimushankkeessa jo aiemminkin. Vuonna 2009 ilmestyi Lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan aloitteesta tehty selvitys Enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Romanilasten ja -nuorten hyvinvointi ja heidän oikeuksiensa toteutuminen Suomessa, jonka johtoryhmään minut kutsuttiin. Hankkeessa oli palkattuna kaksi etnologian tutkijaa, Pekka Junkala ja Sanna Tawah, jotka myös kirjoittivat selvityksen. Sen julkaisi Lapsiasiavaltuutetun toimisto. Pekka ja Sanna olivat mukana myös lastensuojelun menneisyysselvityshankkeessa.

Minkälaista palautetta itse olet vuosien varrella saanut tutkimuksestasi? Minkälaiset ihmiset tai tahot erityisesti ovat kommentoineet tutkimustasi tai ottaneet sinua yhteyttä?

Yllättäen väitöskirjani pulpahtelee edelleen esiin etnologian/kansatieteen ja muidenkin tieteenalojen tutkimuksissa. Itse ajattelen, että voisihan myöhempiäkin tutkimuksiani vähän katsahtaa, koska niissä olen kehitellyt ja monipuolistanut muistelun, unohtamisen ja nostalgian teemoja. Lapsuuttakin olen myöhemmin tutkinut esimerkiksi arkistokyselyiden aiheena, ja sotalapsuus on edelleen yksi kiinnostukseni kohde. Ehkä jotain kertoo palautteesta, että väitöskirjaani viitataan edelleen, vaikka se on sentään ilmestynyt 24 vuotta sitten.Yhteydenottoja ja kyselyjä on ollut monissa yhteyksissä, mutta näin pitkän ajan päästä en kovin tarkkaan enää kaikkia muista.

Hauskimman palautteen sain pian väitöskirjani ilmestymisen jälkeen silmälääkärin odotushuoneessa. Ilmoittautumistani vastaanottanut toimistovirkailija tuumasi, että olen juuri lukemassa tämän nimisen henkilön kirjoittamaa kirjaa, onkohan kyse samasta henkilöstä. Takanani istuva mies totesi siihen myös lukeneensa kirjani. Kertooko tämä sitten jotakin teokseni yhteiskunnallisesta tai ainakin kulttuurisesta annista ja vaikuttamisesta. Ei ole ainakaan jäänyt pelkästään akateemisen lukijakunnan selailtavaksi.

Suuret kiitokset Pirjo haastattelusta, näkemyksistäsi ja antamastasi ajasta.

Pirjo Korkiakangas kesällä 2007, vastaanottamassa hänelle luovutettavaa Hei muistatkos? -juhlakirjaa (Ethnos ry), jonka toimittajia olivat Maarit Knuuttila, Tiina-Riitta Lappi, Helena Ruotsala ja Elina Salminen. Kuva: Pirjo Korkiakangas.
Pirjo Korkiakangas kesällä 2007, vastaanottamassa hänelle luovutettavaa Hei muistatkos? -juhlakirjaa (Ethnos ry), jonka toimittajia olivat Maarit Knuuttila, Tiina-Riitta Lappi, Helena Ruotsala ja Elina Salminen. Kuva: Pirjo Korkiakangas.

Näytä koko kuva

Klikkaa kuvaa nähdäksesi se kokonaan

Kirjallisuutta

Valikoima Pirjo Korkiakankaan julkaisuja:

Korkiakangas, Pirjo (2019). Berliiniläispariskunnan valokuvien kertomaa. What the Hela?.

https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/hela/ajankohtaista/blogi/aikasemmat-blogitekstit/berliinilaispariskunnan-valokuvien-kertomaa

Korkiakangas, Pirjo (2017). Kaksi kotia ja kaksi kotimaata: suomalaisten lasten kokemuksia sotalapsuudesta Ruotsissa. Teoksessa Helena Ruotsala et. al. (toim.) Rajaamatta: etnologisia keskusteluja. Helsinki: Ethnos, 150–183.

Korkiakangas, Pirjo (2016) Lapsuus arkistossa: lapsen ja lapsuuden paikka perinnetieteellisissä kyselyissä. Teoksessa Pirjo Korkiakangas et. al. (toim.) Kirjoittamalla kerrotut: kansatieteelliset kyselyt tiedon lähteinä. Helsinki: Ethnos, 227–280.

Korkiakangas, Pirjo (2006). Etnologisia näkökulmia muistiin ja muisteluun. Teoksessa Outi Fingerroos, Riina Haanpää, Anne Heimo & Ulla-Maija Peltonen (toim.) Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä. Helsinki: SKS, 120–144.

Korkiakangas, Pirjo (2006). Kirja-arvio: Leikintutkimus ja lasten ääni. ELORE (13) 2006:1, 1–5.

Korkiakangas, Pirjo (2003). Muistelusta voimavaroja vanhuuteen. Teoksesta Heikkinen, Eino & Marin, Marjatta (toim.): Vanhuuden voimavarat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Korkiakangas, Pirjo (1996). Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen arkisto 42. Helsinki.